Paria päivää ennen äidin lähtöä Balilta, minä lähdin Jakartaan Annikan, Jaakon, Mallan Ja Katriinan kanssa. Syy reissuun oli meille osoitetut kutsut Jakartan Suomen suurlähetystön itsenäisyyspäivän vastaanotolle. Olimme saaneet väärää informaatiota juhlien päivämäärästä ja olimme ostaneet liput päivää aikasemmin, joten jouduimme viettämään Jakartassa 2 yötä. Saavuimme Jakartaan ja tinkasimme itsellemme kyydityksen hotellillemme, jonka olimme etukäteen varanneet. Neljän tähden hotelliksi itseään nimittävä rakennus oli toki ylväs, mutta jo loistoaikansa nähnyt (arvuuttelimme loistoajaksi 70-lukua). Se myös sijaitsi pahamaineisella chinatown-slummi alueella, jota emme olleet tajunneet tarkastaa etukäteen, mutta turvamiehet ovella auttoivat turvallisuudentunnun syntyä. Checkkasimme itsemme sisään kahteen huoneeseen, joissa toisessa haisi todella todella paljon tupakka ja toisessa, minun, Katriinan ja Mallan huoneessa, haisi sekä tupakka että todella vanha viina. Huone kalut olivat peräisin nekin 70-luvulta, onneksi sentään lakanat olivat valkoiset. Vessasta löytyi vielä yksi yllätys, joka sekin haisi vanhalta urinalta. Suihku oli homeessa. Että tahtoisimpa vain tietää, miltä 1 tähden hotellit tai vielä parempaa - hostellit - näyttävät Jakartassa, jos tämä oli vertauskohta 4 tähden hotellista!
No, kyllähän nämä tytöt ovat pahimmissakin paikoissa nukkuneet, joten eihän tämä nyt meitä juuri hetkauttanut, lähinnä vain huvitti. Huvittavaa oli myös se (näin jälkeenpäin tottakai) kuinka pelokkaina me lähdimme ulos 500 metrin päässä sijaitsevaan miniMarkettiin. Matkalla joku mies tarjosi lastaan meille, mutta muuten kohtasimme vain joko uteliaita tai hymyileviä kasvoja. Olimme joka tapauksessa todella peloissamme ja varmoja, että joko meidät murhataan silkasta ilosta tai sitten meiltä ainakin ryöstetään vaatteetkin päältä. Mitään sellaista ei kuitenkaan tapahtunut ja pääsimme ehjin nahoin takaisin turvalliseen hotelliimme. Olimme suunnitelleet menevämme ostoskeskukseen Jakartassa, mutta saimme tietää, että se ei olisi kovin kannattavaa, sillä hotellimme sijaitsi kaukana keskustassa ja liikenneruuhkien takia sinne olisi kestänyt noin puolitoistatuntia. Ja jos jotain Jakartasta jäi minulle mieleen, niin se on sitten liikenneruuhkat. Niistä puhuttiin ja niitä myös koettiin!
Illalla kävimme syömässä buffet-illallisen hotellin ravintolassa, joka oli täynnä muslimeja meitä lukuunottamatta. Mistä tulikin mieleeni, että hotellin jokaisessa huoneessa oli katossa nuoli osoittamassa mekan suunnan, kuinka kätevää!
Aamupalan jälkeen lähdimme Mallan ja Katriinan kanssa taksillä kohti Suomen suurlähetystöä, sillä minä olin uuden passin hakureissulla. Vanhanihan meni rikki Kiinan reissulla. Olin sopinut tulevani Suomen suurlähteystöön heti aamusesta, mutta kuten arvata saattaa, ruuhkien - ja mielenosoitusten - takia matka kesti yllättävän kauan. Pyörimme keskustassa varmaankin puolituntia sen takia, ettei kuski yksin kertaisesti tiennyt, missä "Firland":in suurlähetystö sijaitsee. Hän kyllä urheasti kysyin kymmeneen otteenseen neuvoa joka ikisestä muun maan suurlähetystöstä, mutta luulenpa, että hänelle yritettiin neuvoa Irlannin lähtetystöä, mies parka ei osannut sanoa Finland!
No, löysimme puoltatoistatuntia myöhemmin lähetystön ja papereiden allekirjoittamisen, sormenjälkien antamisen ja kahden miljoonan rupian maksun jälkeen lähdimme lähteystöstä uunituore passi taskussa kohti takaisin hotellia, Starbuckin'sin kautta tottakai. Meitä oltiin varoiteltu kaupungissa sinä päivänä riehuvista mielenosoituksista ja neuvottu pysymään kaukana niistä, koska silloin tällöin ne saattoivat yltyä väkivaltaisiksi. Olisimme mieluusti pysyneet poissa mielenosoituksista (jotka tällä kertaa koskivat anti-korruptiota ja anti-anti-korruptiota, siis korruptiota vastaan taistelevia tahoja vastaan osoitettu mielenosoitus), mutta matkalla hotellille tunnuimme törmäävän niihin tuon tuosta. "Jalan ini tidak bagus"-lausahduksia (=tämä tie ei ole hyvä) kuultiin muutamaan otteeseen kuskilta ja tehtiin u-käännös, kun mellakoitsijat valtasivat kadun edessä.
Olimme takaisin huoneessa vasta kahden jälkeen, joten suihku-hiukset-meikki-pukeutumis-operaatio voitiin jo melkein aloittaa. Meille oltiin varoiteltu ruuhkia niin ahkerasti, että päätimme pelata varman päälle ja lähteä 2,5 tuntia aiemin juhliin. Matka meni kuitenkin joutuisasti ja meille jäi tunti luppoaikaa, jonka käytimme, mitenkäs muuten kuin viereisessä ostoskeskuksessa pyörien. Se osoittautuikin ehkä suurimmaksi virheeksi heti korkeiden uusien kenkien valitsemisen jälkeen, sillä jo ennen juhlapaikalle pääsyä jalat huusivat nimeäni. Ilmeisesti 4 kk flipfloppeihin tottumisen jälkeen jalkani eivät oleet ihan normaaleissa 9 sentin korkojen sietotilassa, sillä koko ilta meni polttavan kipeiden jalkojen ajatteluun.
Saavuimme juhlapaikalle, suurlähettilään residenssiin, heti seitsemän aikaan, jossa illan ainoa virallinen osuus oli suurlähettilään Antti Koistisen kättely. Muuten ilta olikin vapaamuotoista jutustelua ja mikä parasta - syömistä ja juomista. Paikalla oli Indonesiassa pysyvästi asustavia Suomalaisia, mutta myös joitakin ulkomaalaisia ja paikallisia yhteistyökumppaneita. Jossain vaiheessa iltaa paikalle saapui vähin äänin illan kunnia vieras, vahvistaen aiemmat huhut, Martti Ahtisaari. ("Hyvä Marttiiii!") Ja eräät teistä arvaavatkin, mikä biisi oli illan teemalaulu päässäni; "Martti Ahtisaari sai nobel-palkinnon. Hyvä Marttiii! Ai ai vaareja, joita ei nobel-palkita, mutta meidän vaarilla Nobel-pysti on! Onkohan Martti itse kuullut koskaan tuota Pasilan helmeä?!
Pakko vielä vähän hehkutta sitä tärkeintä, eli ruokaa! Tarjolla oli suomalaisia juustoja, graavilohta, lihapullia... Ai ai, että meitä hellittiin! Eikä jälkkäripöytäkään jättänyt kylmäksi ihanalla juustokakullaan ja muilla herkuilla. Kyllä se koti-ikävä taas hetkeksi hellitti. Juhlavastaanotto kesti noin kymmeneen, jonka jäkeen väki alkoi hiljalleen valua ulos. Mekin sipsutimme kipeillä jaloillamme ulos ja pyysimme saada taksin. Pääsimme juhlan arvokkuudella mustan mersun nahkapenkkien suojissa takasin hotellille. Muutamat uskaliaat suomalaiset lähtivät vielä jatkamaan baareihin, mutta meidän päkiämme eivät antaneet armoa ja nukkumaan oli päästävä, olimmehan seuraavana aamuna suuntaamassa Singaporeen.
sunnuntai 27. joulukuuta 2009
Äiti saapuu!
Viikko Kiinan reissun jälkeen äitini saapui tänne Balille ystävänsä Riitan ja tämän miehen Tapion kanssa. Olin jo järjestänyt niin, että olin heitä kentällä vastassa ja palkannut autokyydityksen Ubudiin, missä he viettivät pari ensimmäistä päivää. Jälleennäkeminen oli yhdellä sanalla kuvattuna; ihanaa! Ja luulenpa, että äidin tänne tulo myös vähän pahensi koti-ikävääni, en tiedä miten se on mahdollista, mutta niin kävi.
Minä olin päivän Ubudissa äidin, Riitan ja Tapion kanssa, mutta lähdin yöksi kotiin, koska minulla oli seuraavana päivänä yliopistolla kielen harjoitustentti, jota en halunnut missata. Sitä seuraavana päivänä 1.12 he kuitenkin saapuivat villalleni, jossa he majoittuivat koko loppu lomansa Balilla. Tyttö pääsi siis äidin viereen nukkumaan viikoksi! :)
Viikkoa värittikin auringon palvominen, kaupoilla juokseminen ja ah, mikä parasta, ihanat ravintolat ja niiden ihanaakin ihanammat ruoat! Tähän asti olin syönyt lähes joka kerta suhteellisen halvoissa paikoissa, ja vaikka niissäkin ruoka on hyvää, niin pakko myöntää, että nyt oli kyllä Janican onnen päivät, niin herkullisia ruokia tuli syötyä. Kiitos vielä kerran äiti!
Yhtenä päivänä lähdimme isommalla porukalla laskemaan koskea. Mukana olivat äiti, Riitta, Tapio ja me "balilaiset" Malla, Katriina, Katriinan miesystävä Marko (joka vietti kokonaisen kuukauden täällä rakkaansa kanssa), Annika ja Annikan veli Jaakko. Meitä tultiin hakemaan koti-ovelta ja puolentoista tunnin ajomatkan jälkeen saavuimme dropp-off paikalle. Saimme varusteiksi pelastusliivit, kypärät ja melat. Kipusimme niin jyrkkää vuorenrinnettä alas joenuomaan, että jo ennen kumiveneeseen istumista jalat tärisivät sekä adrenaliinista että maitohapoista. Jakauduimme kahteen veneeseen, joissa molemmissa oli omat oppaansa. Joki ei ollut kovinkaan hurja, muutamaa hyvin pientä pudotusta lukuunottamatta, mutta maisemat olivat sitäkin upeammat! Joki kiemurteli vuorien välistä ja vuoria peitti miloin upeat kalliot ja milloin tiheä viidakko. Tehtävämme oli silloin tällöin lykkiä vähän lisää vautia meloilla, mutta pääasiassa istuskelimme ja ihailimme luontoa. Näimme reissulla apinan korkealla puussa, varaanin ottamassa aurinkoa kivella ja sattuipa kohdalle myös paikallista ihmisväestöä, jotka kylpivät alasti meistä piittaamatta joenvarrella.
Teimme muutamia pysähdyksiä, esimerkiksi kalliokaiverruksia tai vesiputouksia ihastelemaan. Loppumetreillä hyppäsimme liivit päällä jokeen ja annoimme virran viedä meitä hiljalleen eteenpäin. Päätepysäkin rankin koitos oli kivuta parisataa metriä vuorenrinnettä ylös, mutta palkintona meitä odotti suihku ja matkan hintaan kuuluva buffet-päivällinen, jonka nautimme hyvällä ruokahalulla. Päivä oli ikimuistoinen, vaikkei se kokemuksena mikään hurja adrenaliinin täytteinen seikkailu ollutkaan.
Minä olin päivän Ubudissa äidin, Riitan ja Tapion kanssa, mutta lähdin yöksi kotiin, koska minulla oli seuraavana päivänä yliopistolla kielen harjoitustentti, jota en halunnut missata. Sitä seuraavana päivänä 1.12 he kuitenkin saapuivat villalleni, jossa he majoittuivat koko loppu lomansa Balilla. Tyttö pääsi siis äidin viereen nukkumaan viikoksi! :)
Viikkoa värittikin auringon palvominen, kaupoilla juokseminen ja ah, mikä parasta, ihanat ravintolat ja niiden ihanaakin ihanammat ruoat! Tähän asti olin syönyt lähes joka kerta suhteellisen halvoissa paikoissa, ja vaikka niissäkin ruoka on hyvää, niin pakko myöntää, että nyt oli kyllä Janican onnen päivät, niin herkullisia ruokia tuli syötyä. Kiitos vielä kerran äiti!
Yhtenä päivänä lähdimme isommalla porukalla laskemaan koskea. Mukana olivat äiti, Riitta, Tapio ja me "balilaiset" Malla, Katriina, Katriinan miesystävä Marko (joka vietti kokonaisen kuukauden täällä rakkaansa kanssa), Annika ja Annikan veli Jaakko. Meitä tultiin hakemaan koti-ovelta ja puolentoista tunnin ajomatkan jälkeen saavuimme dropp-off paikalle. Saimme varusteiksi pelastusliivit, kypärät ja melat. Kipusimme niin jyrkkää vuorenrinnettä alas joenuomaan, että jo ennen kumiveneeseen istumista jalat tärisivät sekä adrenaliinista että maitohapoista. Jakauduimme kahteen veneeseen, joissa molemmissa oli omat oppaansa. Joki ei ollut kovinkaan hurja, muutamaa hyvin pientä pudotusta lukuunottamatta, mutta maisemat olivat sitäkin upeammat! Joki kiemurteli vuorien välistä ja vuoria peitti miloin upeat kalliot ja milloin tiheä viidakko. Tehtävämme oli silloin tällöin lykkiä vähän lisää vautia meloilla, mutta pääasiassa istuskelimme ja ihailimme luontoa. Näimme reissulla apinan korkealla puussa, varaanin ottamassa aurinkoa kivella ja sattuipa kohdalle myös paikallista ihmisväestöä, jotka kylpivät alasti meistä piittaamatta joenvarrella.
Teimme muutamia pysähdyksiä, esimerkiksi kalliokaiverruksia tai vesiputouksia ihastelemaan. Loppumetreillä hyppäsimme liivit päällä jokeen ja annoimme virran viedä meitä hiljalleen eteenpäin. Päätepysäkin rankin koitos oli kivuta parisataa metriä vuorenrinnettä ylös, mutta palkintona meitä odotti suihku ja matkan hintaan kuuluva buffet-päivällinen, jonka nautimme hyvällä ruokahalulla. Päivä oli ikimuistoinen, vaikkei se kokemuksena mikään hurja adrenaliinin täytteinen seikkailu ollutkaan.
lauantai 26. joulukuuta 2009
Kanton-Bangkok-Bali
Aamulla (kröhöm, klo 13) ei onneksi ollut krapulaa. Lähdin pienen itsetutkiskelun jälkeen taas tutkiskelemaan kaupunkia. Päätin valita satunnaisen metro-aseman ja katsoa, mitä sieltä löytyy. Yllättäen löysin itseni isosta maanalaisesta ostoskeskuksesta. Rahani alkoivat olla jo vähissä, joten tyydyin vain kiertelemään keskusta. Tarkoitukseni oli myös hämätä ja kadottaa minua seuraava vanha mies, jonka huomasin tähyilevän sillä silmällä laukkuani jo metroasemalla. Onnistuin siinä ja loppu päivä sujui suhteellisen rauhallisesti.
Kävin myös maanpinnalla ja löysin sieltä aivan ihastuttavan (taas!) puiston. Se oli täynnä ihmisiä, sillä kylmä rintama alkoi jo hieman väistyä ja pilvien takaa pilkottava aurinko lämmitti mukavasti. Ihmiset istuivat rennosti penkeillä, kävelivät ympäriinsä, pelasivat korttia, useat keski-iän ylittäneet pelasivat footbägin-tyylistä peliä. Kävelin ympäriinsä, ihastelin suuria puita ja istutuksia ja nautin auringon lämmöstä kasvoillani.
Kun vihdoin pääsin hostellille, tapasin sen ulkopuolella Miken, jonka kanssa päätimme lähteä syömään ja kiertelemään kaupunkia. Kävimme pikku tee-kaupoissa ja päädyimme täpötäyteen mereneläviin erikoistuneeseen ravintolaan. Valitsimme altaasta sopivan näköisen 800 grammaisen ravun, joka kokattiin meille juustokastikkeessa. Kastike osoittautui herkulliseksi, mutta erittäin huonoksi ja sottaiseksi vaihtoehdoksi, sillä käsin ja pähkinänsärkijää muistuttavalla esineellä ravunlihan kaivaminen oli juustonliukastamasta kovasta kuoresta eittämättä haastavaa. Mutta hyvää!
Erittäin pitkän ruokailun jälkeen kävelimme kaduilla ja ohitimme useita asunnottomia, jotka olivat yöksi leiriytyneet kävelykaduille täkkien alle. Mike löysi viimein hierontapaikan, josta oli puhunut viimeiset päivät ja jäi ottamaan hieronnan. Minä palasin valehtelematta hieman peloissani asunnottomien ohi lähimmälle metroasemalle puolijouksua ja siitä takaisin hostellille.
Viimeisen päivän Kantonissa vietin pyörien kaupugissa ja odottaen iltaa ja ihanaa paluuta takaisin Balille. Tai no, paluu ei ollut ihana, mutta perillä Balilla olisi ihanaa. Lentoni lähti vasta illalla yhdentoistamaissa, joten lähdin kentälle vasta seitsemän jälkeen hostellilta. Jäähyvästien ja yhteystietojen vaihtaminen ihmisten kanssa, joihin olin juuri tutustunut, kesti yllättävän kauan (tai sitten tapani mukaan olin tälläkin kerralla vain hidas lähtemään) joten myöhästyin hieman metrosta ja minun onnistui juuri ja juuri juosta kentälle lähtevään bussiin rinkka selässäni. Kentällä kaikki sujui hyvin, eikä rikkinäisestä passistani tullut sanomista. Konekin lähti ajallaan ja yhden jälkeen yöllä olin Bangkokin kentällä, missä minulla oli noin 5 tuntia odottelua seuraavaan Balin koneeseen. Vaihto sujui yllättävän mukavasti ravintolassa istuen ja dataillen. Vihdosta viimein klo 6 jälkeen aamulla kone Balille lähti ajallaan ja lento meni kaiken kaikkiaan hyvin. Olipa ihana olla taas tutussa ja turvallisessa 32 asteen lämmössä! Täytyy kyllä sanoa, että Kiinan kylmyys oli ehtinyt mennä jo luihin ja ytimiin, sillä paluun jälkeen koin muutaman päivän kylmänväristyksiä Balin kuuman auringon alla kunnes taas normaalihiki alkoi virrata!
Kävin myös maanpinnalla ja löysin sieltä aivan ihastuttavan (taas!) puiston. Se oli täynnä ihmisiä, sillä kylmä rintama alkoi jo hieman väistyä ja pilvien takaa pilkottava aurinko lämmitti mukavasti. Ihmiset istuivat rennosti penkeillä, kävelivät ympäriinsä, pelasivat korttia, useat keski-iän ylittäneet pelasivat footbägin-tyylistä peliä. Kävelin ympäriinsä, ihastelin suuria puita ja istutuksia ja nautin auringon lämmöstä kasvoillani.
Kun vihdoin pääsin hostellille, tapasin sen ulkopuolella Miken, jonka kanssa päätimme lähteä syömään ja kiertelemään kaupunkia. Kävimme pikku tee-kaupoissa ja päädyimme täpötäyteen mereneläviin erikoistuneeseen ravintolaan. Valitsimme altaasta sopivan näköisen 800 grammaisen ravun, joka kokattiin meille juustokastikkeessa. Kastike osoittautui herkulliseksi, mutta erittäin huonoksi ja sottaiseksi vaihtoehdoksi, sillä käsin ja pähkinänsärkijää muistuttavalla esineellä ravunlihan kaivaminen oli juustonliukastamasta kovasta kuoresta eittämättä haastavaa. Mutta hyvää!
Erittäin pitkän ruokailun jälkeen kävelimme kaduilla ja ohitimme useita asunnottomia, jotka olivat yöksi leiriytyneet kävelykaduille täkkien alle. Mike löysi viimein hierontapaikan, josta oli puhunut viimeiset päivät ja jäi ottamaan hieronnan. Minä palasin valehtelematta hieman peloissani asunnottomien ohi lähimmälle metroasemalle puolijouksua ja siitä takaisin hostellille.
Viimeisen päivän Kantonissa vietin pyörien kaupugissa ja odottaen iltaa ja ihanaa paluuta takaisin Balille. Tai no, paluu ei ollut ihana, mutta perillä Balilla olisi ihanaa. Lentoni lähti vasta illalla yhdentoistamaissa, joten lähdin kentälle vasta seitsemän jälkeen hostellilta. Jäähyvästien ja yhteystietojen vaihtaminen ihmisten kanssa, joihin olin juuri tutustunut, kesti yllättävän kauan (tai sitten tapani mukaan olin tälläkin kerralla vain hidas lähtemään) joten myöhästyin hieman metrosta ja minun onnistui juuri ja juuri juosta kentälle lähtevään bussiin rinkka selässäni. Kentällä kaikki sujui hyvin, eikä rikkinäisestä passistani tullut sanomista. Konekin lähti ajallaan ja yhden jälkeen yöllä olin Bangkokin kentällä, missä minulla oli noin 5 tuntia odottelua seuraavaan Balin koneeseen. Vaihto sujui yllättävän mukavasti ravintolassa istuen ja dataillen. Vihdosta viimein klo 6 jälkeen aamulla kone Balille lähti ajallaan ja lento meni kaiken kaikkiaan hyvin. Olipa ihana olla taas tutussa ja turvallisessa 32 asteen lämmössä! Täytyy kyllä sanoa, että Kiinan kylmyys oli ehtinyt mennä jo luihin ja ytimiin, sillä paluun jälkeen koin muutaman päivän kylmänväristyksiä Balin kuuman auringon alla kunnes taas normaalihiki alkoi virrata!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)