Jos näät hain, leiki hyljettä.

Uusia kokemuksia on täällä Balin-maalla tullut taas hankittua lisää. Vesilajien kirjo sen kuin kasvaa, vesijumpasta ja surffauksesta on siirrytty jo hieman extremempiin - ensimmäinen laitesukellus on takana! Sanoin kuvailemattoman upea kokemus. Kaippa sitä täytyy silti jotenkin yrittää avata;

Useat ystäväni ovat täällä käyneet PADI-sukelluskurssin ja saivat minutkin innostumaan tuosta hurjasta lajista. Päätin lähteä kokeilemaan sukellusta introlla, joka siis tarkoittaa 1-2 sukellusta pienen opetuksen kera harjoitusmielessä. Intro käsitti 2 noin tunnin mittaista sukellusta yhdellä Balin parhaista sukelluskohteista - hintaa lystille tuli vain noin 50 euroa.


Sukelluspaikkamme oli Balin itäpuolella sijaitseva Tulanben, jonka rannikolle on hinattu toisen maailman sodan tiimellyksessä uponnut laiva. Nykyään hylky on korallien ja kaikenlaisten merenelävien asuttama ihmemaa, noin 10-30 metrin syvyydessä. Me sukelsimme parhaillaan noin 14 metriin, vaikkakin virallisen kannan mukaan meillä oli syvyyttä vain 10 metriä. ;D

Ensimmäisellä sukelluksella kertasimme puolalaisen ohjaajamme kanssa käytäntöjä veden alla sekä laitteiden käyttöä. Maskin tyhjentäminen vedestä veden alla onnistui moitteitta ja regulaattorin poisottoa ja takaisinlaittoa harjoittelimme kunnes sekin luonnistui. Hengittäminen laitteiden avulla oli yllättävän helppoa, kunhan sitä vaan muisti tehdä. Huomasin aina silloin tällöin lakkaavani hengittämästä, jos sähläsin jotakin muuta laitteiden tai kalojen kanssa - vaarallista, sillä hengittämättä jättäminen aiheuttaa ilman laajenemisen kehossa ja voi pahimmillaan johtaa keuhkojen repeytymiseen. No, voin sanoa, että kaikki meni molemmilla sukelluskerroilla kuitenkin hienosti, vaikka pieniä ongelmia minulla oli välillä korvien paineentasauksen kanssa.

Jo ensimmäisellä sukelluksellä sukelsimme noin 9 metriin ja kierelimme hylkyä Katriinan kanssa käsikädessä kuin mitkäkin esikoululaiset. Katriinan käsi toi turvallisuuden tunnetta uudessa ympäristössä ohjaajan sukeltaessa yläpuolellamme. Opettelimme myös käsimerkkejä, sillä kommunikointi vedessä tapahtuu eleillä - osoittelimme toisillemme kaloja ja koralleja ja ohjaajan oli vähän väliä muistutettava meitä käsien pitämisestä kurissa, sillä useat korallit ovat myrkyllisiä tai ainakin aiheuttavat ihon ärtymistä koskettaessa. Meillä tosin oli kokomärkäpuvut, mutta kädet ja kasvot olivat paljaat.

Sukellusten välillä pidimme tunnin tauon, jotta ylimääräinen typpi pääsi purkautumaan kehostamme, mutta innolla säntäsimme takaisin veteen heti kun se oli mahdollista. Tosin säntäily on ehkä vähän väärä sana tässä tapauksessa, sillä noin 35 kilon painovyö lantiolla sekä useiden kymmenien kilojen sukellusliivi happisäiliöinen ei mahdollistanut kovinkaan ketterää liikehdintää maanpinnalla!


Toisella sukelluksella jouduimme/pääsimme jo itse tasailemaan sukellusliivien ilmaa, eli säätelemään sukelluksen syvyyttä. Kiertelimme hylkyä ja pääsimme myös osittain hylyn sisään. Pienimpiin pimeisiin aukkoihin emme halunneet - jostain kumman syystä - edes lähteä, vaikka ohjaajamme meille käsimerkein (melko härskein sellaisin) menemistä ehdotteli. Näin kaikenlaisia upeita kaloja, metrin kokoisia isoja ja erittäin värikkäitä pieniä. Näimmepä jopa merenpohjassa rauskun sekä hiekan joukosta heinän lailla kurottelevia ankeriaita. Ystävilläni oli muutama kamera mukana, toivon että saan joskus tänne joitakin kuvia meren pinnan alapuoleltakin!



Kaikenkaikkiaan sukellus oli uskomaton kokemus, eikä se varmastikaan jää minun viimeisekseni. Harkitsempa jopa PADI-kurssin käymistä, joka muuten on todella edullista suorittaa täällä.

Maa keskellä merta

Torstaina päätimme viettää puolipilvisen päivän tutustuen noin 20 km päässä olevaan Tanah Lotin temppelialueeseen. Tottahan kulttuuriakin täytyy täällä välillä harrastaa, koska se on niin vahva osa paikallisväestön elämää. Tanah Lot on yksi Balin seitsemästä meri-temppelistä, jotka kiertävät Balin lounaisrannikkoa - jokainen näköetäisyydellä seuraavaan. Balilaiset uskovat, että hyvät jumalat asuvat vuorilla ja demonit merissä, siksi heillä on omat pyhättönsä merijumalien lepyttelyyn.

Tahan Lot tarkoittaa "maata keskellä merta" ja se on vuosien saatossa merenkuohujen muokkaama kivisaarreke parikymmentä metriä rannasta. Uskotaan, että 1400-luvulla elänyt Nirartha-niminen pappi olisi tuolloin kehottanut paikallisia kalastajia rakentamaan kalliolle temppelin, koska uskoi sen olevan pyhä ja oikea paikka meren jumalille rukoilemiseen. Rakentamisestaan lähtien temppeli on ollut osa balilaista mytologiaa. Uskotaan myös, että myrkylliset merikäärmeet rannikolla vartioivat temppeliä pahoilta hengiltä ja vihollisilta. Pyhä käärme, jota olisi - maksua vastaan tottakai - tänäkin päivänä päässyt katsomaan rannikolla olevassa luolassa, suojelee myös temppeliä.

Näkymät olivat vähintäänkin (Millaa lainatakseni :) ) HUIKEAT! Kuvat puhukoot puolestani:

Temppelialue on hieman liiankin hyvin ymmärtänyt turismin perusteet, sillä ensinnäkin paikalle päästäksesi sinun täytyy maksaa sisäänpääsy-maksu ja parkkimaksu (4.000 rp eli alle 30 senttiä) ja sen jälkeen käveltävä noin 300 metriä vaate-, koru- ja ruokakojujen ohi. Olipahan myös Ralph Laureninkin perustanut oman (varmasti aidon) myymälänsä matkan varrelle. Jäätelömyynti oli virkistävä ja ihana yllätys kuumana päivänä - se kun ei ole mikään itsestään selvyys täällä päin!

Sopivasti kulttuuria nautittuamme siirryimme toiseen lempipuuhaamme - shoppailuun. Kutan Discovery centerissä on kaikki huippumerkit sulassa sovussa feikki-vastakappaleidensa kanssa. Mukaan melkein tarttui Guessin kengät, mutta koko-ongelma onneksi säästi rahani tällä kertaa. Häpeä myöntää, mutta Starbucksin Caramel Java ship frappuchino maistui hävyttömän hyvältä shoppailun lomassa. Ehdin juhlia jo älä osta mitään -reissua, kunnes viimeisessä kaupassa näin vastustamattoman hyvännäköiset Billabongin bikinit, jotka huusivat minua ottamaan ne mukaani - en osannut kieltäytyä!

Pukeudu pinkkiin -päivänä sonnustauduin pinkkiin skootteriin ;)

Lauantaina lähdimme aamupalan jälkeen Dreamland biitsille, joka sijaitsee noin 20 km vielä Kutalta etelään. Noin 45 minuutin skotuajelun jälkeen saavuimme turkoosin meren ja valkoisen hiekan lumoavaan maailmaan. Syvä ranta mahdollisti sekä virkistävän uimisen, että äärettömän isot aallot, joissa temmeltäessä tunsimme itsemme innokkaiksi lapsiksi konsanaan. "Jalat edellä aaltoihin!!! IIIIIIIKKK!" -huudot ja mukkelismakkelis aalloissa. Suosittelen viettämään päivän tällä rannalla, jos joskus satut Balille!!!

Illalla meillä piti olla pihvi-bileet erään suomalasen pojan luona, mutta jotenkin suunnitelmat ihmeellisesti muuttuivat ja kaikki saapuivat meidän altaille aloittelemaan. Arvatkaapa pääsinkö baariiin?! No, en! Tällä kertaa tekosyyni oli väsymys ja se, ettei alkoholi oikein maistunut. Hauska ilta kuitenkin ja niiiiiiiiiiin ihanaa oli tänä aamuna herätä krapulattomuuteen. Ensi viikonloppuna on erään suomalaisporukan villan kissan, Infamous Indo-Pentin, synttärit ja silloin aion korkata Kuta-baari-neitseyteni. Tytöt lupasivat vaikka tukasta raahata minut silloin baariin. Innolla odotan jo sitä iltaa! :D

Paluu arkeen.

Viimeisestä blogipäivityksestä ja Toban reissusta on nyt kulunut jo tovi. Tobalta suuntasimme päivää ennen lentojen lähtöä kohti koti-Balia Medaniin, jossa yövyimme upeassa neljän tähden hotellissa. Kaupunkina Medan ei ole kummoinen, nähtävyydet rajoittuvat muutamaan maaleistaan hilseilevään moskeijaan ja temppeliin, mutta löysimme sentään yhden lyömättömän tavan viettää iltapäivä siellä; Shoppailu! Poikien kanssa kävimme ensin syömässä ja heittelemässä koripalloa paikallisessa pelimaailmassa, mutta kun poikien oli aika siirtyä omalle lennolleen kohti Jakartaa, me Mallan kanssa suuntasimme kohti Sun Plazaa, Medanin upeinta ostoskeskusta. Kerrottakoon, että tämä tyttö saattoi hieman vinguttaa masteriansa Guess:in liikkeessä, ja mukaan sieltä tarttuivat ihana laukku ja upeat kengät! Ja puoleen hintaan Suomeen verrattuna!

Erittäin hyvin nukutun yön jälkeen kävimme hotellimme uima-altaalla 11. kerroksessa aamu-uinnilla ja saunassa. Ah, kyllä sitten tuntui hyvältä Toballa hikoilun ja hämähäkkisuihkujen jälkeen! Lento Jakartaan sujui mutkitta, mutta Jakarta-Bali lentoamme oli myöhästetty tunneilla, mikä tarkoitti meille hengailua Jakartan kentällä 6 tuntia. Onneksi löysimme ihanan donitsi-kahvilan, jonka sohvilla pelasimme korttia, joimme frappuchinoja, letitimme toistemme hiuksia, ja niin edelleen. Jotenkin se aika siinä kuitenkin vierähti ja lopulta hyvin väsyneinä, mutta hilpeinä saavuimme balille ja saimme tingattua taksinkin kotiin. Annikan veli oli saapunut Balille edellisenä päivänä ja odotti meitä sohvalla, hän siis tuli Annikan kanssa reissaamaan loppuajaksi ja viettää tämän kuukauden sohvallamme.


Viikonloppuna oli - yllätys yllätys - tiedossa taas yhdet villa-bileet, tällä kertaa helsinkiläisten poikien luona. Vakaa aikomukseni oli todellakin päästä baariin asti ja illan edetessä asia tuntui jopa itsestään selvyydeltä. Mutta kuten odottaa saattaa, taas yksi meistä tuli juoneeksi hieman liikaa ja tarvitsi saattajan kotiin, niimpä jäi minulta taas Kutan ihmeellinen yöelämä kokematta. Ehkäpä ensikerralla... TOIVOTTAVASTI! :D Tosin sunnuntain krapulassa vannoin taas herran nimeen olemaan juomatta enää koskaan. No, onpa taidettu ennenkin tästä pyhästä valasta lipsua!

Maanantai ei ollut armollinen, edelleen henkinen krapula iski heti aamulla seitsemältä vasten naamaa, eikä siihen auttanut edes kylmä suihku tai naaman desinfiointi pesuaineella. Tuskallisen pitkät 4 tuntia koululla kuitenkin kuluivat, osaksi läppärin ja langattoman nettiyhteyden ansiosta. Sama toistui tiistaina ja keskiviikkona, iltapäivisin vuoroin kaupoilla, ravintoloissa tai auringossa altaalla makoillessa. Torstaina vuorossa oli excursio koulun puolesta Balin itä-puolella sijaitsevaan Klungkung-maakuntaan. Menovälineenä oli suoraan 80-luvulta peräisin oleva bussi, ilmastointi oli luonnonmukainen (ikkunat auki), kuski poltti ketjussa tupakkaa ja ohjasi toisella kädellä autoaan ahtailla kaduilla ja kujilla, ikkunoista satoi tasaiseen tahtiin lehtiä puista, jotka ottivat osumaa bussin kyljistä. Nahkapenkit eivät ainakaan hidastaneet vuolaasti virtaavaa hikoilua! Päivä oli kuuma, varjolämpötila 31 astetta, kosteusprosentti hipoi yhdeksääkymmentä.

Noin 40 minuutin kuoppaisen kyydin jälkeen saavuimme Klungkungiin, jossa ensimmäinen pysähdys oli pienessä kylässä, jonka pääelinkeino on kookospalmun nesteestä valmistettava sokeri. Näimme kun yksi 300:sta kylän kookospuihin kiipeilemiseen erikoistuneista miehistä harjoitti tuota vaativaa ammattiaan. Alle 5 minuutissa hän kiipesi noin 15 metriseen palmuun, keräsi sieltä litran nestettä ja laskeutui alas. Tuo neste ei kuitenkaan tule kookosppähkinästä, kuten luulin, vaan palmun rungosta. Näimme myös sen, miten paikallinen nainen keitti avotulella nesteestä sokeria. Tuohon prosessiin kuluu 3 tuntia kuuman nesteen hämmentelyä ja 2 tuntia siihen, että neste jähmettyy isoksi sokeripalaksi. Sokerista leivotaan esimerkiksi perinteisiä balilaisia kakkuja. Palmusokeri on verrattavissa fariinisokeriin, ja siitä valmisettavaa juomaa voisi verrata meidän vappu-simaan, ilman hiivaa tai rusinoita siis.

Kookosturneen jälkeen siirryimme toiseen, isompaan kaupunkiin, missä vierailimme ensin kangaita valmistavassa koti-tehtaassa. Ostin sieltä monta somaa korurasiaa, jossa sitten voin viedä kaikki täältä ostamani upeat korut takaisin Suomeen. Korut ovat täällä niin kauniita, ja niiiiin halpoja! Tehtaan jälkeen kävimme Balilaisessa temppelissä, jonka takaseinämässä oli iso luola, joka kuhisi lepakoita. En ole koskaan ollut kovin viehättynyt noista yönkiitäjistä, eivätkä ne nytkään saaneet minun sympatioita puolelleen. Lepakoita on täällä aikamoisen paljon, niitä saa illalla varoa ajellessa skootterilla, sillä yhden suomalaisen kypärään oli eräänä ilta mäjähtänyt lepakko. Lepakot myös levittävät rabiesta, joten pysyn mielelläni etäällä!


Kävimme myös toisessa Kamasanin-kylän temppelissä, joka on rakennettu 1600-luvulla, ja joka oli aikoinaan kuninkaiden neuvoston kokoontumispaikka aina vuoteen 1908 asti. Oikeuden käynnit käytiin kuninkaan, pappien ja neuvonantajien kesken paviljongissa, jonka kattoon on maalattu kuvia rikoksista ja niiden symbolisista rangaistuksista. Rikoksia löytyy kuvista tuhopoltosta (rangaistus: sukuelimet poltetaan) ja itsepäisyydestä (rangaistus: pää sahataan halki) eläinten kanssa makaamiseen (rangaistus: sukuelimet silvotaan) sekä huonoon politiikan harjoittamiseen (rangaistus: keitetään elävänä isossa kattilassa). En halua edes miettiä, millaisia oikeat rangaistukset rikollisille tuolloin määrättiin!


Temppeleiden jälkeen alueen pormestari oli kutsunut meidät kapungin talolle syömään. Ruoan jälkeen saimme kuulla ensin puheen vaihtokoordinaattoriltamme. Puhe oli tietenkin Bahasaksi, eikä taidot tai väsymys antanut ymmärtää kuin sanan sieltä täältä, joten noin 30 minuutin puheesta jäi hyvin epäselvä kuva. Pormestari piti myös omansa, lähinnä promosi alueensa mahdollisuuksia turistikohteena. Hän lupasi myös antaa omat yhteystietonsa puhelinnumeroa myöten, jos kiinnostuisimme sijoittamaan alueen turismifasiliteetteihin. Noh, sitä se tuntuu täällä olevan, kaikki näkevät länsimaalaiset lähinnä kävelevinä rahapusseina, siihen on sopeuduttava.


Viimeinen kohde oli tehdas, jossa valmisettiin kolikoista jonkinmoisia temppeleissä käytettäviä koristeita. Hikoilusta kertoo se, että olin koko päivän aikana juonut tähän mennessä jo 3 litraa nestettä ja käynyt vain kerran vessassa. Viimeinen kohde meni vain toivoessa lähtöä, ja koittihan sekin onnen hetki viimein. Aamu kuuden herätys painoi ja kuumuuden kanssa yhdistetty kiertelypäivä oli kaikkinensa rankka, mutta näin jälkeen päin se tuntuu tottakai hienolta kokemukselta.

Kipuilua ja parantelua.

Muutamia paivia on nyt vierahtanyt taalla kuvankauniilla Toba-jarvella. Kaikenmoista on myos ehtinyt sattua ja tapahtua, joten syvennyn hetkeksi kuvailemaan reissua tanne Guesthousen tietokone-nurkkaukseen. Silla, mihinkas minulla taalla on kiire. Olen nimittain ollut hieman sairaana - siis enemman kuin normaalisti :)

Kuten mainitsin jo, taalla on samaan aikaan muitakin suomalaisia kuin me kolme. Opiskelukaverimme Kalle, Heikki ja Tuomo seka tytot Anna, Aura ja Kaisa sattuivat samaan aikaan Sumatralle kuin me. Pojat asuvat kanssamme samassa Guesthousessa ja heidan kanssaan on siis sattumoisin vietetty enemmankin aikaa. Johtuuko se sitten matkavasymyksesta, juttujen laadusta vai yksinkertaisesti hyvasta seurasta, mutta en ole nauranut nain paljon pitkiin aikoihin kuin taalla naina muutamina paivina.

Lauantaina vuokrasimme skootterit (5e/pv) ja lahdimme Mallan, Annikan ja poikien kanssa kiertamaan Samosirin saarta ja Sumatran mannerta. 'Kiertamaan' on ehka hieman liioiteltu kasite, silla jo Samosirin kiertamisessa menisi koko paiva, puhumattakaan Sumatrasta, joka on noin Suomen kokoinen. Joka tapauksessa ehdimme paivan aikana nahda niin uskomattoman tarunomaisia maisemia, etta valilla tuntui kuin ajelisi maalauksessa. Tuk tukista lahdimme kohti liitoskohtaa mantereeseen, toiselle puolen Samosiria. Pysahdyimme aina valilla ottamaan kuvia, hengittamaan raikasta luontoa ja ennen kaikkea ihailemaan maisemia. Ennen mantereelle menoa pysahdyimme syomaan saaren paakaupungissa pienessa warungissa.

Aina vahan valia tienpientareella naimme lapsijoukkoja, jotka kirkuen ja kikattaen kirmasivat meita kohti, heiluttelivat pienia kasiaan ja huusivat meita muukailaisiksi. Voi sita suloisten hymyjen ja naurun maaraa, mita niista lapsista lahti! Muutamaan otteeseen satuin myos jonkun huutavan englanniksi: "Hellooo, I love Youuuu!"

Yhta sydammellisiksi en voi kuvailla paikallista aikuisvaestoa. Harvat heista vastaa hymyy, saatika sitten Batakin kieliseen "Horas!" (=Hei) tervehdykseen. Yleensa sain vain osakseni hieman pelottavan oloista ilmeetonta tuijotusta, silloin talloin artyisan kulmien kurtistuksen. Lieko tama epaystavallisyytta, vihaa, kateutta vai pelkkaa viatonta kummastusta, sita en tieda, mutta haluaisin uskoa jalkimmaiseen.


Ensimmainen oikea pysahdyspaikkamme oli kuumalahde, jonka rikkipitoinen vesi pulppusi jostain vuoren uumenista ja lasketteli pitkin vuoren seinaa altaaseen. Vesi oli todellakin kuumaa, mika olisi ollut ihanaa, jos ulkoilma olisi ollut vaikkapa alle 25 astetta, muttakun nain ei ollut, veden lampo tuntui pikemminkin hieman ahdistavalta. Hieno kokemus se silti oli. Lillua kuumassa turkoosissa vedessa ylhaalla vuorella, katsellen alhaalla avautuvaa jarven ja vuorien kontrastia. Hikoileminen loppui vasta kauan ajettuamme kohti seuraavaa kohdetta, Tele-tornia korkean vuoren huipulla. Sinne paastaksemme meidan taytyi ajaa tieta, joka mutkitteli vuoren rinnetta ylos. Tiesta teki vielaki hurjemmaksi sen, etta se oli paikoittain sortunut ja vienyt maata mennessaan alemmille tasoille. Eika tukalaa oloa helpottanut sekaan, etta vastaantulevat kaahailevat bussit ja rekat toottailivat aina osuessaan kohdalle! Adrenaliinitason kohotessa myos maisevat muuttuivat upeammiksi ja taytyy sanoa, etta kylla kaikki se pelko oli vaivan arvoista! Vaikea edes kuvailla maisemaa, mika ylhaalta avautui eteemme. Edes tuhat sanaa eivat riita!



Olimme vasta puolituntia pimean tulon jalkeen takaisin majapaikassamme. Vaihdoimme nopeasti vaatteemme ja lahdimme syomaan pitseriaan, jonka ystavallisen omistajan tapasimme Medanissa. Olin taas niin vasynyt ja matkan uuvuttama, etten jaksanut lauantai-illasta huolimatta lahtea baariin, vaan kavelin Mallan kanssa nukkumaan. Onko minusta tosiaankin tullut nain vanha!!!!? (Asia pitaa pikapuolin korjata!)

Sunnuntaina lahdimme paikallisille festivaaleille Parapatiin. Lauttamatkan jalkeen saavuimme 10.000 ihmisen asuttamaan kaupunkiin, jossa siis vietimme Toba-reissun ensimmaisen yon. Festivaalit olivat kuuleman mukaan jonkinlaiset Batak-tanssikilpailut ja markkinat samaan aikaan. Yllatyin kuitenkin perille paastyani, etta torilla oli joku paikallinen rokkibandi ja jonkinlainen Honda-mpottoripyorajengin kokoontuminen. He lauloivat ja tanssivat Hondaliiveissaan bandin soiton tahdissa hiekkakentalla, noin 300 paikallisen katsellessa - taaskin ilmeettomina ja hiljaisina - istumakatsomossa. Menimme tietenkin eturiviin, katsomon portaille istumaan ja ei aikaakaan kun ymparillamme kuhisi Honda-naisia ja -miehia, jotka halusivat kanssamme samaan kuvaan. Istuttivatpa muutamat myos lapsensa meidan valiimme kuvaan. samoin uniformuihin sonnistautuneet poliisit halusivat ottaa osaan kuvakilpaan! Hetken paasta Honda-ihmiset tanssivat kentalla ja tottahan, he halusivat meidat mukaan iloitteluun. Eipa tuntunut taman tyton selkakivut enaa missaan, kun joraili indo-musiikin tahdissa 300 hengen edessa, taysin tuntemattomien, noin sadan keski-ikaisen moottoripyorailijan kanssa. Lopuksi kaikki halusivat katella meita omalla Honda-tavallaan. Enpa ole ennen turistina kerannyt niin paljon ihmettelevia katseita yhta aikaa kuin niilla markkinoilla.


Olin jo aamusta uumoillut orastavaa flunssaa ja istuessamme kaljalla tunsin kuinka paha oloni kasvoi, joten paatin lahtea seuraavalla lahtevalla lautalla kotiin. Ja onneksi tein niin, silla aavistukseni osui jalleen oikeaan ja kampalla mikaan ei enaa pysynyt sisalla ja kuume tuntui vain nousevan. Illan lepasin ja luin kirjaa, silla valin kun ystavani shoppailivat Parapatissa turistikraasaa. Ellen olisi tullut kipeaksi, olisin varmasti ottanut osaa heidan kilpailuunsa, jonka tavoite oli loytaa mauttomimmat vaatteet ja paahineet ja vielapa kehdata liikkua koko paiva ja ilta kyseisissa vaatteissa. Ei kuumekaan onnistunut pitelemaan nauruani kun nain ystavani saapuvan yltapaalta neon vareissa, hassuissa aurinkolaseissa, paikallisissa hiuspannoissa ja tupsupipoissa. Ainoa yhtalaisyys vaatekappaleilla oli se, etta miltei jokaisessa luki lake toba.

Maanantaina olikin sitten parantelupaiva. Kuumetta ei ollut enaa nimeksikaan, mutta kuvottava olo siita huolimatta. Mutta mika tarkeinta, banaanipannukakut pysyivat jo kohtalaisesti sisalla! :) Paivan aikana luin kirjaa, katsoin leffoja ja pelasin Mallan ja poikien kanssa korttia. Annika lahti jo aamusta muiden tyttojen kanssa Medanista viela 3 tuntia pohjoiseen Bukit lawanganille trekkaamaan ja orankeja katsastamaan. Tanaan aamusta Pojat ja Malla lahtivat hekin trekkaamaan, mutta tahan lahistolle, noin 9 tunnin kavely jalkeen heidan pitaisi olla taalla takaisin. Silla valin mina ajattelin ottaa rennosti, lueskella ja ottaa aurinkoa, jos se jossain valissa vaikka pilkottaisi.

Muutama sananen viela majapaikastamme; Vaikkakin idyllinen, halpa, ystavallinen henkilokunta, ihana koira, hyvaa ja halpaa ruokaa, kuuma vesi, ok nukkumisvalineet. Niin, voi inhotus sita tunnetta kun tulee illalla kamppaan ja nakee - vain pienesti liioitellen - nyrkinkokoisen torakan kavelevan seinaa pitkin makuupaikkaa kohden. Ei, siina ei paljon naurata. Korkeintaa tekee mieli kirkua naapurin poikia avuksi, mutta mita neiteja! Ei, apua ei tule! Melkein yhta inhottavaa on havahtua hereille, kun on juuri nukahtamaisillaan, siihen, kun hiiret/rotat, mita naita nyt on, rapistelevat valikatossa paan ylapu0lella. Paratiisissakin on kaantopuolensa.

Horas, Tobalta!

Huhhuh.. Perilla ollaan Lake Toballa, ja ensi nakemalta olen rakastunut! Rauhallinen, sanoinkuvailemattoman kaunis kraateri jarvi, joka syntyi 70.000 vuotta sitten suuren tulivuorenpurkauksen johdosta. Taalla ei kenellakaan tunnu olevan mihinkaan kiire ja ystavallisyys on paivan sana. Mieli lepaa todenteolla.

Yhta rauhallinen ei ollut meidan matka tanne. Kaikkea muuta! Kiireessa lahdimme villaltamme. Jouduimme pakkaamaan kaiken tavaran villastamme pussukoihin, koska emme maksa vuokraa talta loman ajalta laisinkaan (hyva diili!). Lentokentalla sekaannusta teetti lahtoportin valinta, silla lipuissamme oli eri portti, vielapa rakennuksen eripuolella sijaitseva, kuin ilmoitustauluilla. Lentomme Jakartaan oli myohassa noin 40 minuuttia, mika johti siihen, etta jos aikoisimme ehtia jatkolennollemme, meilla olisi vaihtoon aikaa alle 40 minuuttia. Siis siita hetkesta kun lentokoneen renkaat koskettivat kiitoradalla maata siihen hetkeen kun seuraava kone jo odottaisi kiitoradan paassa merkkivaloa.

Jotenkin ehdimme check-in:in ennen sen sulkeutimista, jossa uusi vastoinkayminen odotti. Mina fiksuna tyttona olin ostanut jatkolennon 6.paivan lennolle, kun olimme kentalla 8. paiva. Ei siina paljon selittelyt auttaneet ja 10 minuuttia ennen koneen lahtoa sain kuin sainkin ostettua uuden paikan itselleni sen paivan koneeseen. Ei olisi paljon naurattanut, jos lento olisi ollut tayteenbuukattu ja olisin yksin joutunut viettamaan painaijaisyon Jakartassa!

Onneksi jatkolentomme Medaniin, Sumatran paakaupunkiin, oli myohassa muutamia minuutteja, ehdimme juosten boardingiin. Jottei matka olisi ollut viela tarpeeksi epaonninen, Annika kaatui liukkaissa portaissa ja satutti ennestaan mustelmilla olleen takapuolensa. Paaasia oli kuitenkin se, etta ehdimme lennolle ja ihanaa todeta myos se, etta lento Medaniin sujui ilman sen kummempaa hassakkaa!

Perille paastyamme alkoi jo hamartaa ja taksikuskit hyokkasivat kimppuumme. Olimme suunnitelleet jaavamme yhdeksi yoksi Medaniin, mutta sitten kuulleet ystaviltamme, ettei se kannattaisi, paadyimme lentokentan ruokalaan syomaan. Siina hetken pohdittuamme viereisesta poydasta ystavallinen rouvas-henkilo kysyi hyvalla englannilla, etta mitenka han voisi meita auttaa. Selitimme tilanteen, etta haluaisimme jo sina iltana lahtea kohti Lake Tobaa. Kavi ilmi, etta tama rouva asuu Lake Toballa, kaupungissa, johon olimme matkalla, hanen sveitsilaisen miehensa kanssa ja han kovin ystavallisesti hommasi meille oman autokyydin kohti jarven kupeessa sijaitsevaa Parapatin kaupunkia. Hetkessa olimme jo uudessa ilmastoidussa 7-paikkaisessa minibussissa kohti maaranpaatamme. Matkasta minulla ei ole muuta sanottavaa, kuin etta hetkeakaan en voinut silmiani ummistaa, niin jannitin, kun kuskimme kaahaili ja ohitteli holtittomasti pienella Todella mutkaisella vuoristotiella. Yolla olimme turvallisesti perilla Parapatissa ja majoituimme pieneen Guesthouseen (Charlie's), jonka pienesta huoneesta ja siivottomalta (lue kuselta) haisevasta vessasta pulitimme suolaiset 10 euroa.

Aamulla tutustuimme muutamaan paikalliseen herraan, soimme aamupalat ja kavimme hakemassa kaupungin ainoalta pankkiautomaatilta rahaa viikon reissullemme. Siita lautalla (0,50 e) kohti Samosir-saarta, joka sijaitsee keskella 100 km pituista ja 30 km leveaa Tobaa. 3 suomalaista poikaa olivat tulleet huudeille jo eilen, ja he olivat buukanneet meille bungalowin samasta puljusta, missa he itse asustivat. Ja taytyy sanoa, etta he eivat olisi voineet paremmin valita. Ihastuttava Liberta Guesthouse on ehka siistein ja hintalaatusuhteeltaan erinomaisin vierailemani paikka! Yo bungalowissa maksaa meille kolmelle (Malla, mina ja Annika. Katriina ei lahtenyt matkalle mukaan) 4 euroa! Siis yhteensa. Ei huonommin.

Kiersimme Tuk Tukin kylan, joka on niemenkarki ja osa Samosirin saarta, noin 2 tunnissa, tosin pysahdellem millon ihastelemaan, syomaan tai jaatelolle. Kavin myos kraaterijarvessa uimassa, vesi oli ihanan viileata! Enpa yhtaan ihmettele, jos joku taalla vihtyy kauemminkin!

Tenttiviikko balilaisittain.

Tällä viikolla meillä oli välitentit kaikista kursseista. Kuten jo aiemmin mainitsin jätin jo suosiolla Indonesian legal tradition -kurssin väliin, joten minulla oli vain 4 tenttiä. Maanantaina ensimmäisenä tenttinä oli International tourism managementin tentti. Kurssi on mielestäni ollut yksi suuri läppä. Olemme luennoilla käyneet läpi esimerkiksi sen, mitä tarkoittaa supply (tarjonta) ja demand (kysyntä) turismibisneksessä ja että vapaa-aika tarkoittaa ylimääräistä aikaa, joka jää työnteon ja nukkumisen jälkeen jäljelle. Ainiin, ja matkat voidaan jakaa 4 luokkaan; 1) yhden/puolen päivän matkat, 2) Viikonlopun yli kestävät matkat, 3) viikon mittaiset matkat ja 4) pidempi kestoiset matkat. Että näin. No, eipäs yksinkeirtaisteta.. Kyllä me olemme saaneet kuulla luennoitsijaltamme Nyomanilta ("Aim veri hapi juu tu kool mii njoman...") paljon siitä, kuinka erinomaisesti Balilla on turismia hoidettu. Tentti meni jokseenkin hyvin. Ja kuinka se olisikaan voinut huonosti mennä, kun Nyoman ilmoitti jo päiviä ennen tenttiä: "Aim veri hapi to tell juu, aim very hapi vat ever juu wrait...". Eli kunhan pisti kynän paperilla sauhuamaan!

Tiistaina vuorossa oli Indonesian kielen eli bahasan tentti sekä Indonesian history and culture -kurssin tentti. Kielikurssi on mielestäni täällä kiinnostavin ja hyödyllisin, ja opetuksen taso on loistava. Taisinkin kielestä jo kertoa aiemmin, joten en siihen enää palaa. Tentti oli kuitenkin suhteellisen helppo, itseasiassa muutamaa sanaa lukuunottamatta aivan sama kuin päivää aiemmin tehty harjoitustentti. No, eihän sitä tenttiä varten opetella, vaan elämää, eikös se jotenkin näin mennyt?! Historian ja kulttuurin kurssin tentti hieman jo jännittikin, sillä luennoista ei ole juurikaan jäänyt muistiin. Luentojen rakenne on se, että ennen jokaista tuntia joku oppilasryhmistä esittää powerpoint-pläjäyksen kulloisestakin aiheesta ja luennoitsija sitten kertoo oman näkemyksensä aiheeseen. Tähän mennessä olemme käyneet esimerkiksi balilaista temppelijärjestystä, indonesian historiaa ja maantiedettä.

Keskiviikko alkoi aamujoogalla, jota vetää yksi suomalaisista opiskelijoista yliopiston juhlasalissa. Valitettavasti selkäni on taas niin jumissa, että joogasta ei tahdo tapahtua edistystä, mutta pyrin siihen, että jouluna olisin jo vähän notkeampi, ehkäpä jopa onnistun pyllyn nostamisessa maasta käsien varaan (siihen ainakin pyrin). Viimeinen tenttini, Indonesian economics kurssille, oli materiaalitentti, eli saimme ottaa kaikki luennoilla annetut materiaalit mukaan. En siksi ollut lukenut tenttiin, ja suoranaisesti kauhistuin kun sain tentin eteeni. 12sta kysymyksestä piti valita 8 ja vieläpä vastata näihin 90 minuutissa. Kurssilla olemme käyneet läpi Indonesian talouden kehitystä itsenäistymisestä tähän päivään sekä nykypäivän kansainvälisen viennin ja tuonnin aihetta, pikemminkin rajoitteita :) Niin muuten, täällä ei puhuta poliittisesta korruptiosta, vaan Money politicsista eli rahapolitiikasta, jolla ei siis tarkoiteta valtion rahapolitiikkaa vaan sitä, kuinka rahalla voidaan hieman vääristellä poliittisia päätöksiä. Esimerkiksi vaaliehdokkaat saattavat "lahjoa" kansalaisia äänestämään itseään. Mutta kuulkaa, ei huolta, luennoitsijan mielestä ihmiset täällä ovat muuttumassa pikkuhiljaa vähän fiksuimmiksi ja ottavat toki rahat ja lupaavat äänestää, mutta tosipaikan tullen äänestävät oikeata ehdokastaan. Että näin täällä, yhdessä maailman korruptoituneimmassa valtiossa. Pikku hiljaa...

Viikko huipentui viikon workshoppiin, jossa opettelimme balilaista perinteisen musiikin tuottamista, eli Gamelania, jonka olenkin jo muutamaan otteeseen maininnut. Gamelan orkesteriin kuuluu useita erikokoisia ja näköisiä lyömäsoittimia. Opettelimme jopa pienen sävelen (ensimmäistä kertaa ymmmärsin että siinä jopa on sellainen!). Mallan sanoin: "Jos joutuisin kuuntelemaan tuota vaikka tunninkin, tulisin hulluksi" ja päättelimme Gamelanin olevan yksi hyvistä ihmisen kidutuskeinoista - paitsi balilaisten. Voin sanoa, että jos Gamelan soittajilla ei kuulo heikkene ja elinikäinen tinnitys vaivaa, niin ei sitten kenelläkään!

Päätimme juhlistaa tenttiviikon loppua Buffet-illallisella lähiravintolassa La Gita:ssa. Western buffet, joka tosin sisältää sellaisiä lännen herkkuja kuin sushi, paahdettu ankka, phad thai ja kevätrullat, kustataa 58.000 rupiaa eli alle 4 euroa. Ja ruoka on hyvää, ja sitä on enemmän kuin riittävästi. Puhumattakaan jälkiruokapöydästä; hedelmiä, jäätelöä, friteerattuja banaaneja, mansikkatorttuja, kinuskipuddingia, pannukakkuja ja mitä vielä! Paikka on myös erittäin viihtyisä, kauniisti sisustettu, ulkotila, mutta palvelu ei ole yhtä kultaista. Heti kun juomat ja ruoat ovat edessä, ei palvelu juuri pelaa. Pyysimme laskun, josta 5 minuutin jälkeen joku muu tarjoilija tuli kysymään, millä nimillä laskumme on. Kun olimme odottaneet siitä 15 minuuttia, pyysimme tarjoilijaa, tällä kertaa hieman painokkaammin tuomaan laskun. Kun sitä ei 10 minuuttiin kuulunut, menimme tiskille maksamaan. Siinäkin odotimme vuoroamme yli 10 minuuttia. La Gita mainostaa, että klo 19 asti on häppärit niin, että kun ostaa 3 kaljaa maksaa vain 2 kaljasta. No, ystäväni tilasivat 10 minuuttia vaille seitsemän kolmannet kaljansa, mutta tarjoilja ei suostunut ottamaan tilausta vastaan vaan lähti "tarkastamaan" paljonko kello oli. Noin 20 minuutin kuluttua hän palasi kertoen että kellon tosiaankin 10 minuuttia yli, eikä sitä ilmaista kaljaa voisi enää tilata. Käsittämätöntä palvelua! Yritimme ystävällisesti selittää, että jos näin kohtelette asiakkaita, eivät he ilolla tule enää takaisin. Meitä oli kuitenkin 15 ihmistä ruokailemassa ja kyse oli 4 kaljasta. Täällä ei juuri markkinoinnin kultaisia sääntöjä (esimerkiksi 3/11-sääntö: Jos asiakas pitää saamastaan palvelusta, hän ylistää yritystä kolmelle ihmiselle, mutta jos hän ei saa hyvää palvelua, hän kertoo siitä 11sta ystävälleen) tiedetä. Tai ainakaan niitä ei harvemmin toteuteta käytännössä.Huolimatta palvelusta, ruoka oli maittavaa myös tällä kertaa. Nyt onkin ihana mennä vatsan viereen köllöttelemään ja kerätä voimia huomiselle reissupäivälle.

Ensikerralla kirjoittelenkin sitten taas monta kokemusta rikkaampana ja Sumatran lumoissa! Kaikille rakkaille siellä kotona toivotan vilpittömästi jaksamista syysmyrskyyn!

Sadepäivä Ubudissa ja kokkailua balilaisittain

Lähdimme torstai-aamuna skotuilla Ubudiin, noin 30 km Denpasarista pohjoiseen. Ubud on tunnettu mm. lukuisista museoista ja taidekaupoista, kuvankauniista riisipelto-näkymistä ja viidakkomaisesta apinapuistosta. Harmaan taivaan alla ajoimme skotuilla noin tunnin verran suuntaansa, sillä tiet ovat täällä.. noh, mitä nyt ovat - kuoppaisia, mutkittelevia ja täynnä sekopäisesti ajavia paikallisia eli toisin sanoen: vaarallisia. Menomatkalla jouduimme lähes 200 metrin matkan körötellä tietä, joka tulvi noin 15 cm korkeudella.

Saavuttuamme Ubudiin alkoi vesisade ja päädyimme kahvittelemaan ensimmäiseen vastaantulleeseen kahvilaan. Erityisen laimeiden latte kahvien siivitteleminä lähdimme kävellen tutustumaan Ubudin pääostoskadun, Monkey Forrest Roadin, antimiin. Muutaman huivin, sarongin ja korun tinkauksen jälkeen teimme yhteenvedon matkakassastamme ja huomasimme taas aliarvioineemme kulutuksemme. Rahaa oli juuri ja juuri tarpeeksi Monkey Forrestiin (sisäänpääsy huikeat 15.000, eli 1 euron) ja todella halpaan lounaaseen. Päätimme kuitenkin mennä katsomaan apinoita, ja menetetty euro oli kyllä kokemuksen arvoinen. Apinametsä on sankkaa sademetsää, korkeuseroineen, virtaavine jokineen, temppeleineen ja tietenkin ihastuttavine ja vihastuttavine apinoineen. Yhtä suomalaista oli viime reissulla purrut yksi apinoista, koska tämä ei ollut ilmeisesti tykännyt kurkusta, jota ystäväni oli sille tarjonnut. Itse en siis liiemmin tehnyt syvää tuttavuutta apinoiden kanssa ja tyydyin ihastelemaan ja vihastelemaan niitä hyvän hajuraon päästä.

Rankkasade alkoi juuri kun poistuimme apinoiden kansoittamasta metsästä. Kun nälkäkin alkoi jo olla, päädyimme märkinä ensimmäiseen, ja varmasti myös kalleimpaan, ravintolaan. Rahani riittivät juuri ja juuri halvimpaan mahdolliseen annokseen, Mie Bakso Ayamiin, eli lasinuudelikeittoon muutamalla kananlihapyörykällä. Juomaan ei tietenkään ollut rahaa, joten sen kertainen tippikin jäi antamatta. Koska emme viihtyneet kauempaa sateessa ja rahatkin oli käytetty päätimme suunnata kohti kotia. Kaiken kaikkiaan Ubudista jäi kuitenkin hyvä kuva, varsinkin paluumatkan upeat riisipelto-näkymät tekivät vaikutuksen.

Lauantai-aamuksi olimme buukanneet itsemme balilaiselle kokkauskurssille ja taas herätys oli samoihin aikoihin kukonlaulun kanssa. Kurssi kustansi noin 43 euroa, mutta jälkikäteen ajateltuna se oli hintansa arvoinen. Auto haki meidät villaltamme ja vei ensin paikallisille markkinoille. Siellä saimme nähdä ja haistella kaikenlaisia hedelmiä, pähkinöitä, vihanneksia ja varpuja, joita balilaiset käyttävät ruokansa maustamiseen. Itse en ostaisi mitään niiltä markkinoilta, sillä näky oli hieman toisenlainen kuin mihin olen tottunut suomen (ja esimerkiksi Carrefourin) kliinisissä ja ennen kaikkea hygieenisissä oloissa. Katossa roikkui noin metrin puolentoista läpimitaltaan olevia hämähäkinseittejä, lattia tai pikemminkin maa oli kurassa ja ne myyntitiskit... mitkään sanat eivät kuvaa sitä kuin kuvat:

Verta, bakteereja, likaa, kuraa ja kaikkea siltä väliltä. Ja siinä päällä lihaa, kalaa, kasviksia ja hedelmiä. Noh, nytpähän tiedän mistä ruoat ravintoloihin tulevat. :)

Torikierronksen jälkeen siirryimme itse kokkauspaikalle, joka osoittautui erittäin siistiksi ja tunnelmalliseksi puoliksi avoimeksi tilaksi hotellin katolla - aina siihen asti kunnes ensimmäinen rotta vilahti opetuskeittiön takana olevassa koristekeittiössä. Näistä karvaisista jyrsijöistähän on tulossa jo enemmän sääntö kuin poikkeus ruokahetkillämme. (Josta tulikin mieleeni, että yksi suomalainen ystäväni oli heränny yöllä rapinaan ja löytänyt tyynynsä alta rotan, varmasti sydänkohtauksen veroinen säikähdys!)

Emme itse päässeet kovin kokkailemaan, mutta saimme nähdä ja kuulla kaiken oleellisen niin raaka-aineista, ruoanlaitto tavoista että resepteistä. Kaiken kaikkiaan "teimme" 8 lisäkettä riisille, 3 erilaista riisiä, ja kaksi jälkiruokaa. Ja tottahan ruoka piti myös kokkailun jälkeen syödä! Lupaankin teille kaikille lukijoille joskus kokata balilaista ruokaa, jos näin tahdotte.

Muutaman sanan voin vielä sanoa balilaisesta ruoasta. Mielestäni se on usein hieman mautonta. Suolaa ja etenkin chiliä täällä kyllä käytetään, mutta silti maut jäävät usein väljiksi. Riisi on balilaisen ruoan pääraaka-aine. Paikalliset syövät yleensä 3 kertaa päivässä, aamulla riisiä ja lisukkeita, päivällä riisiä ja lisukkeita sekä illalla riisiä ja lisukkeita. Riisiin ei kuulemma voi kyllästyä. Itse olen jo alkanut hieman kyllästyä ja oma kokkailuni pyrkii tuomaan tasapainoa riisiin ja nuudeliin, esimerkiksi fetasaalaatti äärettömän kalliilla oliiveilla on melkein jokapäiväistä ruokaani. Liha täällä on yli puolet halvempaa kuin Suomessa, joten kanafileitä tai jauhelihakastiketta tulee tehtyä usein. Totta on, että halvemmaksi tulisi syödä ulkona kuin ostaa raaka-aineet ja kokata itse, mutta kuten jo mainitsin, halpa ruoka on poikkeuksetta paistettua/keitettyä/sekoitettua riisiä/nuudelia. Ei kovin kuituista minun makuuni.

Ensi viikko on välikoeviikko, joten arkipäivät menevät varmasti... shoppaillessa, ottaessa aurinkoa. Ja tietenkin hieman kertaillessa. Ja torstaina meillä alkaa puolentoista viikon loma paikallisen kalungan-juhlan takia. Olemme jo kuukausi sitten varanneet lennot Sumatralle. Kaikki ovat varmaan kuulleet järistyksistä Padangissa Sumatralla ja nyt kauhuissaan siitä että minä matkusan sinne, mutta helpotuksen sana: Sumatra on maailman kuudenneksi suurin saari, se on pinta-alaltaan suurempi kuin Suomi. Tarkoituksemme on matkustaa saaren pääkaupunkiin Medaniin ja sieltä suunnata lake Toballe, joka on suuri kraaterijärvi keskellä vuoristoa, jossa ei pitäisi olla suurta huolta matkustukseen. Välimatkaa Pandangin tuhoaluelle on ainakin 400 km. Toki järistyksiä saattaa sattua missä vain, täällä Balillakin se tuli todistettua, mutta suurlähetystön mukaan on todennäköisempää kuolla täällä liikenteessä kuin siellä järistyksessä. Joonaksen sanoin: kyllä tämä tyttö on fiksu ja pärjää!