Tapahtuipa eräänä viikonloppuna...

Viime torstain workshopin tulos: tytöt balilaisissa temppeliasuissa.


... , joka alkoi perjantaina, erittäin raskaan kouluviikon jälkeen (ma-ti vapaata, ke 2h, to 20 min ja pe opettaja ei saapunut ollenkaan paikalle) rantabileillä Kutalla. Eräällä suomalaisella pojalla oli syntymäpäivät, joten hän kutsui kaikki rantsulle illansuuksi fiilistelemään ennen baareilua. Ravintolan ja MiniMartin kautta siirryimme yhden viinamixerin kanssa rannalle, jossa silmä nopeasti tottuivat kuun valoon aaltojen kohistessa rantaan. Emme kuitenkaan muiden tavoin halunneet perjantaina lähteä baariin, sillä lauantai-aamuna meillä oli luvassa yliopistomme laitoksen 51. syntymäpäivät, joten olimme jo ennen puolta yötä kotosalla. Jotenkin niiiiin ei-minun-tapaistani, joku voisi ajatella! :D


Saavuimme synttäreille tuttuun tapaani tyylikkäästi myöhässä. Meidät toivotettiin kuitenkin tervetulleiksi ja satuimme olemaan yllätys-yllätys ainoita suomalaisia lauantai-aamun seremoniassa. Käteemme iskettiin lounasboksi, joka sisälsi veden, muutaman pähkinän ja pari todella arvelluttavan näköistä sateenkaarenväristä leivosta. Luvassa oli Gamelan-musiikkia - tuota aimmin kuvaamani kamalaa vasara&kattila-musiikkia - , tanssia ja laulua sekä tietenkin puheita bahasaksi. Kirjeiden laitos eli Fakultas Sastra täytti 51 vuotta ja juhlinnan laatu oli kaukana Suomen vastaavista tilaisuuksista. Juhlan kohokohta oli mielestäni se, kun minulle tuntemattomaksi jäänyt mies-puolinen henkilö kipusi lavalle ja alkoi laulaa rakkausserenaadia (ilmeisesti) vaimolleen, joka istui gamelan-orkesterissa. Vaimo päästi ensin pienet ilon kyyneleet, jonka jälkeen hän ilmestyi lavalle aurinkolasit silmillä ja viuhka kädessä ja alkoi tanssia viehkeästi miehen laulaessa. Vaikea kuvitella suomalaisen miehen esittävän 200 hengen edessä yhtä suurta rakkaudenosoitusta, varsinkaan yliopistomaailman byrokraattijuhlissa.


Lähdimme juhlista hieman ajoissa niin ilahduttavaa ja erilaista kuin siellä olikin - puheita lukuunottamatta. Olimme päättäneet tehdä illalla tyttöjen kesken tortilloja, joten suuntasimme juhlista kaupoille. Melkein kaikki aineet saimmekin kivuttomasti Carrefourista. Auringonoton ja poolilla hengaillun päivän jälkeen pynttäydyimme parhaimpiimme ja kokkasimme tortilloja, joista tuli parhaita hetkeen syömiäni. Tottakai tulinen salsa kumottiin alas pullollisella Coronaa. Jälkiruoaksi tuli kuin tilauksesta suuri suklaakakku, jonka yksi pihapiirimme tytöistä sai syntymäpäiväkseen. Hyvin syöneinä ja juoneina lähdimme eräiden suomalaisten poikien villalle, jossa odotti muut suomalaiset ja myöhemmin saapui paikalle myös saksalaisia. Hengailun, jutustelun ja juopottelun jälkeen siirryimme 6 taksilla Kutan baareihin. Baarivalintamme, Double six, ei oikein osunut nappiin, sillä paikalle saavuttuamme totesimme olevamme ainakin 3 tuntia liian ajoissa, vaikka kello oli jo yli 1. Täytyy tähän vaiheeseen tosin baarin eduksi kertoa, että siellä on mahdollista hypätä benji-hyppy klo 2.00-6.00 tandemina tai yksin. Tuskin edes puhalluttavat ennen lankulle astumista. :) En tosin itse voisi ikinä kuvitella hyppääväni - en selvimpäin, enkä umpitunnelissa.


Poistuimme baarista suunnaten seuraavaan ja saimme tingattua taksikyydin toiselle puolelle Kutaa suhteellisen inhimilliseen hintaan, 40.000 rp, kun jotkut taksit rohkeavat pyytää niinkin suolaista hintaa kuin 120.000 rp alle 2 km matkasta. Syy hinnoitteluun selvisi matkalla, kun saavuimme Kutan pääkadulle. Valehtelematta 100 metrin matkaan taksissa kului 20 minuuttia, pikemmin olisi siis ollut kävellen perillä. Legian street oli aivan tukossa, niin kuin se yleensä on päivisinkin, sillä sen kapeaa yksisuuntaista väylää ei ole suunniteltu sellaiseen käyttöasteeseen, jossa se nykyään on. Joka tapauksessa, kello 2 yöllä, väsyimme täysin hiljaisessa taksissa, joten päätimme tinkiä samaan hintaan kyydin kotiin. Eli viikonlopun saldoksi jäi yksi kuollut baarikäynti ja meno-baarin ohitse ajo taksissa. Ehkäpä ensi kerralla pääsen jopa baariin sisälle asti! (En ole tainnut mainita, että meidän omissa allasbileissä noin 2 viikkoa sitten kävi niin sanotusti ohraisesti, eikä tämä tyttö päässyt sängystä klo 23.00 jälkeen vessaa pidemmälle).

Kotiin päästyäni juttelin vielä tunnin Joonaksen kanssa skypessä, joten nukkumaanmenoaika venyi kunnioitettavaan klo 4 asti. Aamulla heräsin jo ennen yhdeksää auringon paahtaessa ikkunoista ihanaa auringonvaloa. Päivä kului jumpatessa (jumppaan nykyään päivittäin 30-60 min vatsoja ja selkää) ja aurinkoa palvoessa. Iltapäiväksi meillä oli sovittu asuntokierros paikallisen kuljettajan kanssa. Kiersimme Sanurin alueella villoja homeloukuista luksukseen, mutta hinta-laadultaan sopivaa ei tullut sillä reissulla vastaan. Kuljettajan bongasimme suomalaisen tuttumme kautta, johon hän taas oli tutustunut erinäisten sattumuksien kautta. Veimme näyttöjen välissä miehen syömään paikalliseen warungiin, jossa herkullisin ruoka tällä reissulla kustansi noin 45 senttiä ja limu päälle 50 senttiä. Riisiannokseen sai valita tiskistä (ja tiskillä tarkoitan pöytää, jossa ruoat ovat huoneen- eli ilman lämpötilassa ilman minkäännäköistä suojaa pöpöiltä tai kärpäsiltä) jos jonkinmoista lisuketta tofusta maksaan, lehtikasvista munakkaaseen. Näimmepä myös katonrajassa suuren karvaisen rotan, joka ei tosin hidastanut suurta ruokahaluamme. Noin 3 tunnin asuntokierroksen päätteeksi annoimme kuskillemme ruoan lisäksi bensarahaa noin 3,5 euroa. Vaikea uskoa, että suomessa kukaan vaivaituisi tekemään samanlaista palvelusta edes bensarahalla, mutta täällä ihmiset tapaavat olla ystävällsiä ja auttavaisia Ei tietysti voida sanoa, että aina ystävällisyys on pyyteetöntä (joku on joskus sanonut, että balilainen hymyilee aina, myös iskiessään tikarin selkääsi), mutta suurimmalle osalle auttaminen on ilo ja me olemme tietysti erittäin kiitollisia siitä!

Maassa maan kielellä…

Olen opiskellut Bahasaa nyt noin 2 viikkoa ja oppinut sitä tahdilla, josta jokainen kielenopettaja olisi ylpeä. Tosin täällä onkin parempi oppia kieltä nopeasti, sillä mukava, mutta tiukka, opettajarouvamme totesi ensimmäisellä tunnilla, että kuukauden kuluttua hän ei tulisi puhumaan enää ollenkaan englantia. Indonesian kieli on hyvin helppo. Esimerkiksi, Hän on minun ystäväni Suomesta = Dia temat saya di Finlandia. = (sanasta sanaan käännettynä: hän ystävä minä Suomi. Eli sanoja perusmuodossa peräperään hieman erijärjestyksessä kuin Suomessa. Eri sukupuolia ei englannin kielen tavoin erotella (she/he), eikä sanoista ole monikkomuotoja vaan monikko muodostetaan toistamalla perussana, esim. ystävät = temat-temat (ystävä-ystävä). Mutta en valita kielen helppoudesta, hyvä niin (kyllä se alkeiden jälkeen alkaa varmasti vaikeutua). Paikalliset ovat kuitenkin todella otettuja, kun puhuu edes hieman heidän omaa kieltään. Indonesian sisällä puhutaan yli 600 kieltä ja dialektiikkaa. Balillakin on oma kielensä, jota puhuu äidinkielenään n. 4 miljoonaa ihmistä (Balilla asuu n. 3 miljoonaa ihmistä).

Baliksi en vielä osaa sanoa kuin kiitos = suskma [suksimoo] ja mitä kuuluu = Kénkén kabare [känkän-kabaree], johon vastataan putsi-putsi. Hauska kieli siis. Sekä balinkieli, että indonesian kieli ovat erikoisia siitä, että puhetapa riippuu siitä, kenen kanssa puhuu. Balilla on vieläkin jossakin muodossa käytössä kastijako. Yhteiskunta on jakautunut 4 luokkaan, Brahmana (korkein), Ksatria, Waisya and Sudra. Samaa kieltä ei voida käyttää puhuttaessa Sudra-luokkaan kuuluvalle kuin korkeimpaan luokkaan kuuluvalle. Balinkielessä on kolme luokkaa, Bali Alus (korkein), Bali Madya (keski) and Bali Sor (alhaisin), joita käytetään päivittäisessä kanssakäymisessä Balilla tänäkin päivänä. Yleensä paikallisten kanssa asioidessani pyrin sanomaan kiitos balinkielellä, koska he tuntuvat olevan joko aidosti iloisia kielitaidostani tai todella huvittuneita siitä! Joka tapauksessa lähestulkoon aina saan pelkällä suksimoo:lla hymyjä, naurua ja huudahduksia siitä, että puhun "balia" - vaikkakin vain yhden sanan.

Missä päin maailmaa liikkuukin, on hienoa osata kommunikoida paikallisten ihmisten kanssa. Gilin saarilla juttelimme parhaamme mukaan pienessä warungissa omistajaperheen 3-13-vuotiaiden lasten kanssa. Vaikka he joutuvat työskentelemään aamuvarhaisesta iltamyöhään vanhempiensa kanssa tarjoilemalla turisteille ruokaa, he olivat iloisimpia lapsia, joita olen hetkeen nähnyt. Tytöt, joiden kanssa juttelimme, tulivat istumaan kanssamme ruokapöytään ja kertoivat olevansa 13-vuotiaita sekä olevansa parhaita ystäviä maailmassa. He kihertelivät ja kiusasivat toisiaan kuin 13-vuotiaat tytöt missä puolella maailmaa tahansa. Englantiakin he osasivat ikäänsä nähden hyvin.

"Dari mana anda?" (Mistä tulet?), "Di mana tinggal anda?" (Missä asut?) ja "Berapa lama tinggal di Bali anda?" (Kuinka kauan viivyt Balilla?) ovat kysymyksiä, jotka Balilla vieraileva kuulee lähes päivittäin. Paikalliset ovat hyvin kiinnostuneita meistä länkkäreistä sekä ylipäätään muista ihmisistä, sillä heille tärkeää on selvittää, miten juuri sinä sovit suurempaan kuvioon. He myös odottavat, että heiltä tiedustellaan esimerkiksi, missä he asuvat ja millainen perhe heillä on. Perheellä on erityinen asema Balilaisille. Heillä ei ole niinkään tarvetta seikkailla maailmalla ja nähdä erilaisia kulttuureita, vaan tärkeintä on pysyä rakkaimpien ihmisten lähellä ja auttaa toinen toisiaan arkipäiväisissä asioissa. Tietysti reissutarpeen suuruuteen vaikuttanee myös pankkitilin pienuus - 50 prosenttiä indonesialaisista kun elää alle 2 USD:lla päivässä, jolla ei tietenkään häävejä reissukassoja kerätä.

Täytyy vielä kertoa yksi hassu asia Balilaisista. Suurimmalla osalla väestöstä on tapana antaa lapsilleen nimeksi Wayan, Made, Nyoman tai Ketut - riippumatta siitä, onko lapsi tyttö vai poika. Ensimmäiselle lapselle annetaan nimeksi Wayan, toiselle Made ja niin edespäin. Kun viides lapsi syntyy, aloitetaan sykli uudelleen Wayanilla. Ei siis ole mikään ihme, että kaksi Wayania menevät naimisiin ja saavat lapsen, joka nimetään Wayaniksi. Luulisi tämän synnyttävän jonkinlaista hämminkiä miltei Suomen kokoisessa yhteiskunnassa, siksipä lempinimien käyttö on täällä yleistä. Lempinimi saattaa tulla jostakin, mitä kyseinen henkilö on tehnyt (esim. "Wayan-joka-poltti-enonsa-talon") tai siitä, mitä hän tekee työkseen ("Nyoman-auto-vuokraamo").

Leffakanavat, netti ja sadepäivä

Olen nyt vuorokauden pehmittänyt päätäni ja lievittänyt selkäkipuani katsellen HBO:n ja muiden leffakanavien elokuvia. Olen muun muassa katsonut jo 3 kertaa Hitch:n ja 2 kertaa Pink Cadillacin ja Beowolf:n, Dr. doolittlen ja Arnold Schwaarsheneggerrrin hienoimpiin kuuluvan Twins-pätkän. Tällä hetkellä taustalla pyörii Alvin ja pikkuoravat. Odotan innolla illan Hancock-huipennusta.

Haluan kertoa hieman viime yöstä. Kun tulin kotiin villallemme, löysin kylpyammeestamme torakan. Se oli onnekseni kuollut, mutta se vain vahvisti sitä tosiasiaa, että täällä saattaa olla vilisemässä myös elollisia yksilöitä. Ihana lisä liskojen, kissojen, koirien, apinoiden ja sammakoiden joukkoon. En häpeile myöskään tunnustaa, että pelkään pimeää, ja siksi viime yö oli ensimmäiseksi illaksi yksin tässä isossa villassa hieman tuskallinen. Kun sellaiselle ajatukselle kuin; "mitä jos joku varas tulee sisälle nyt kun olen täällä yksin ja tappaa minut", antaa vallan, on vaikea tuudittautua enää rauhalliseen turvallisuuden tunteeseen. Myös selkä oli sen verran kipeä, että sekin piti liikkeessä etsiessäni mukavampaa asentoa. Uneen pääsin kiinni vasta viiden aikaan aamuyöstä ja silloinkin tunnuin heräilevän joka kymmenes minuutti.

En tiedä johtuiko psykedeeliset uneni vieroitusoireista (näin luulen) vai muuten vain sekavasta päästäni, mutta viime yön uneni hakkaa kaikki edelliset outoudellaan. Jos oikein muistan, olin mm kärpässienimetsässä, jonka värimaailma koostui sateenkaaren neonväreistä. Minua jahtasi jos jonkinmoiset örkit (jotka muistuttivat kavereitani), joiden kurkkuja viiltelin hätäpäissäni auki. Pahottelen kaikkia niitä ystäviä, joita viime yönä pahoinpitelin! Ei siis ihme, että heräilin vähän väliä.

Heräsin lopulta klo 9 aamulla, joten mitään kummoisia yöunia en saanut. Mutta mikäs tässä lepäillessä ja rennosti ottaessa, kun on hyvä kirja, kaapelikanavat ja sadepäivä!

3 Giliä

Raskas kouluviikko (ma-ke) huipentui reissuun Gili-saarille, jotka sijaitsevat Lombokin luoteisrannikolla. Gili saaria on yhteensä kolme, Trawangan (jossa majoituimme), Air ja Meno (pienin, eikä todellakaan mikään meno-saari). Auto tuli hakemaan meitä (Annika, Malla ja Katriina) villaltamme kukonlaulun aikaan torstaiaamuna ja vei meidät Serangan satamaan, jossa meitä odotti Ocean Star:n pikavene. Tinkasimme suoraan matkanjärjestäjältä meno-paluun hinnaksi 900.000 IDR:ää, joka vastaa noin 60 euroa eli aika suolaista jälleen! Vähän halvempi vaihtoehto olisi ollut mennä hitaammalla lautalla, mutta 8h/suunta hinnaksi olisi silti tullut noin 40 euroa, eli pikaveneen suoma 6 tunnin säästö ajassa tuntui meistä paremmalta hyöty-panossuhteelta.

Matka meni töyssyisestä merestä huolimatta pikaisesti, kun ajatuksissa siinsi paratiisirannat. Saattoipa ajankulkuun vaikuttaa myös rennon letkeä "alala-lala-long-alala-lala-long..."-kesärellutus, iloisen miehistön tarjoillessa aurinkokannelle viileitä pyyhekeitä. Ainiin, ja muistinko mainita myös ohikiitävät delfiinit. Pikavene koukkasi ensin Lombokin kautta, ja siitä saman tien suurimmalle Gili-saarelle, jota joku on myös joskus mielestäni erheellisesti kutsunut bilesaareksi. Paremmin saarta (jokaista näistä kolmesta) voisi kuvailla sanoilla; kullanvaalea hiekka, turkoosi meri, miltei autiot hiekkarannat, hiljaisuus, jonka rikkoo vain muslimitemppelista kaikuva joikaus ja kukkojen kiekuna. Saarilla ei ole mootoriajoneuvoja laisinkaan. Liikkuminen hoituu apostolin ohella hevosvaljakoilla tai polkupyörillä. Tiet ovat pääasiassa hiekkaa tai sateella mutaa, joten pyörää joutuu harmittavan usein taluttamaan.

Perille päästyämme aloimme etsiä mukavaa ja ennen kaikkea halpaa majapaikkaa. Kävimme rantakatua pitkin kyselemässä vastaantulevista homestay-paikoista hintoja, mutta yllättävä kyllä useat paikat olivat joko yli budjettimme tai jo täysiä. Varsin kivuttomasti kuitenkin löysimme huoneen, jonka 2 parisänkyä ja muuten siistin ulkomuodon hyväksyimme. Yhden yön hinnaksi 4-huoneelle ilman mitään mukavuuksia, jollei ilmapuhallinta katossa ja oikeata vessanpönttöä lasketa mukaan, tuli pienen tinkauksen jälkeen noin 13 euroa, eli 3,5 e/naama. Tämä kävi meille mainiosti, sillä olimme jostain syystä joko budjetoineet reissun ihan väärin tai sitten emme olleet ajatelleet lainkaan, sillä meillä oli noi 13 euroa per naama per päivä sisältäen myös majoituksen. Ehkäpä siis ensimmäistä kertaa elämässäni jouduin laskemaan, voisinko syödä yhden vai kahden euron annoksen, ja että onko minulla varaa juoda yksi kalja päivässä vai ei, varsinkin kun kyseessä oli "loma" muuten niin raskaasta arjesta. Kröhöm... Luottokortteja emme olleet ottaneet mukaan, koska: "Lonely planetin mukaan..." (tunnuslauseeni nykyään) ...saarella ei ollut automaattia. Sellainen siellä nyt kuitenkin jo oli, mutta sekin kuuleman mukaan rikki, joten Gileille lähtijät huomio: ottakaa Tarpeeksi rahaa mukaan.

Hintatasosta voisin vielä kertoa sen verran, että selvä saari-lisä oli melkein kaikessa. Home stay-majoituksia ja alkeellisia bungaloweja lukuunottamatta majoitus oli huomattavasti kalliimpaa, ruoka alkeellisia warungeja lukuunottamatta kalliimpaa ja vesipulloista sai pulittaa kaksinkertaisen hinnan mantereeseen verrattuna. Kaikki se "kalleus" tietysti vain korostui omassa likviditeettipulassa. Sinänsä saarella ei ollut mitään ostettavaa, muutama vaatekauppa siellä oli, mutta paatuneena Kuta-shoppailijana niihin ei viitsinyt edes vaivautua. Mutta rahaa saa upppoamaan muutenkin. Juomiseen, syömiseen, juomiseen, snorkkelireissuihin, juomiseen, sukellusreissuihin, juomiseen, nyt muutamia mainitakseni.

Sadepäivien ratoksi Trawanganilla on muutama elokuvabaari. Pienissä katoksissa voi siemailla juomia tai ruokailla ja katsoa samalla lempielokuvaa omasta televisiosta. Meillekin sattui lauantai-iltapäivälle sadukuuro ja piristykseksi katsoimme Mike Myersin tähdittämän Love guru -leffan avec jäätelöannos. Gilien tunnelma on kaikin puolin leppoisa, eikä Gili-lomalta kannata odottaa intensiivistä aktiivisuutta, vaan jo menomatkalla tuudittautua ajatukseen ajattomasta oleilusta ja ressittömästä mielestä, sillä paikanpäälle päästyäsi huomaat pian itse turhautuvasi, jos odotat jotakin muuta. Varaa mukaan siis jokin mukaan tempaiseva kirja, roimasti aurinkorasvaa ja hyvin hyvin vähän muuta. Paitsi rahaa :)

Tarkoituksemme oli yöpyä Gileillä tiistaihin asti. Oma reissuni loppui kuitenkin lyheen kun huomasin, että selkäkipuihin syömäni lääkkeet loppuivat perjantai-iltana ja kaiken lisäksi olin tartuttanut itseni pirulliseen flunssaan. Päätin siis lähteä kohti kotia jo lauantai-aamuna, sillä useat lääkärit, joita kesän aikana kävin Suomessa piinaamassa, olivat varoitelleet lääkkeideni vieroitusoireista (kuulemma flunssaa, pahaaoloa, oksetustam masennusta ym.). Halusin pelata varman päälle, JOS vierotusoireita tulisi. Olisin kotona ilmastoidussa talossa lähellä huipputason lääkäreitä, enkä pienellä joskin kuvankauniilla saarella, missä ennemmin snorklailee kilpikonnien seassa kuin hikoilee ötököitä vilisevässä bambumajassa ja oksentaa ulkohuussissa tähdäten reiästä, joka on muslimien käsitys vessanpöntöstä. Enkä voi kieltää, ettenkö jo kaivannut myös kotisuihkuamme, koska Gileillä kaikki hanavesi on merivettä.

Kirjoittelen nyt siis turvallisesti täältä omasta vuokra-Villasta, melkenpä kaikissa sielun ja ruumiin voimissa. Selkä on kohtalainen, eikä vielä mitään suurempaa pahoinvoitia ole tullut. En päässyt edes (onneksi) kokemaan Balilla aamulla tapatunutta maanjäristystä (6,4 richteriä). Järistyksen keskus oli merellä, maassa tsunami vaaraa ei ollut, eikä ihmishenkiä menetetty. Toivotaan parasta myös jatkossa!

Opiskellen, opiskellen...

”Lähdet OPISKELEMAAN Balille???!”. Tuon kysymyksen kuulin lukuisia kertoja ennen Balille lähtöä. Ja vastaukseni kuului lähes poikkeuksetta: ”Kyllä. Opiskelemaan… elämää ja surffausta. Sukellusta. Kokkausta. Oppimaan enemmän itsestäni.” Nyt olen täällä ottanut ensi askeleet sekä elämiseen että surffaukseen. Mutta olen myös aloittanut opinnot. Ja KYLLÄ, täällä ”pitää” myös opiskella. Jo viisumin takia opiskelu on pakote, mutta myös siksi että olen maksanut sievoisen summan rahaa täällä opiskelusta. Miksi siis en käyttäisi sitäkin etua hyväkseni.

Ensin opinnoista. Siis niistä virallisista. Viime viikolla pidettiin orientaatiopäivät, joissa kerrottiin sekä faktoja Balilla/Indonesiassa asumisesta sekä opintojen kulusta. Yksi läpikäytävistä aiheista oli myös trooppiset sairaudet. Esimerksi, miten suojautua mahavaivoja aiheuttavilta bakteereilta ja ameeboilta. Hienoin osa orientoivia oli ehdottomasti tervetulo-tanssi ja –soittoesitys. Muutamat koulun oppilaat tanssivat meille perinteisissä Balilaisissa asuissa Gamelan-orkesterin soittaessa taustalla. Tanssin voisi tiivistää silmien edestakaiseen liikeeseen ja käsien taivutteluun epänormaaleihin kulmiin, mutta hienolta se minun silmissäni näytti. Samaa en voi sanoa Gamelan-musiikista. Se on kuin rakennustyömaalla, poikkeuksena hieman melodisempi sointu. Naiset hakkaavat jonkunlaisia metallisoittimia vasaralla… Mietimme kaveriporukassa myöhemmin, mikä voisi olla Suomen vastine vaihtareille orientoivissa. Tanhua kansallispuvussa ja letkajenkkaa kenties?

AE:n (Asia Exchange, jonka kautta vaihtoon pääsin) ohjelmassa on valittavana viisi kurssia; Indonesian language, Indonesian economics and business, Indonesian history, ethnology, culture and customs, Indonesian legal tradition related to trade and investment law ja International tourism management. Näin viikon kokemuksella voin jo sanoa, että laki-kurssi saattaa jostain kumman syystä jäädä minulta väliin. Muut ajattelin jotenkin kunniallisesti saada läpi. Koulua on normaalisti maanantaista keskiviikkoon (ei paha!) klo 8.20-12 (ei paha sekään). Keskiviikkoisin on silloin tällöin workshoppeja, joissa puuhataan jos jonkinmoista Balin kulttuuriin liittyvää. Esimerkiksi tällä viikolla teimme Balilaisia koristeita kookospalmun lehdistä. Kerron joskus myöhemmin lisää Balilaisesta hindulaisuudesta ja siihen liittyvistä lahjoista jumalille, jotka myös usein tehdään kookospalmun lehdistä. Odotan innolla lauantaita, jolloin workshopin aiheena on mennä paikalliselle torille ostamaan Balilainen temppeliasuste! Meille on myös järjestetty mahdollisuus osallistua erilaisiin excursioihin, joista ensimmäinen suuntautuu paikalliselle viinitilalle. Ei varmasti tule kenellekkään yllätyksenä, että odotan sitä myös innolla! :D

Olen jo pitkään haaveillut siitä, että oppisin surffaamaan. Se on yksi niistä asioista, jonka haluan saavuttaa ennen kuolemaani. Ensimmäinen askel oli tulla Balille, surffiparatiisiin, ja toinen askel oli ottaa ensimmäinen surffitunti. Täytyy sanoa, että ensimmäisen tunnin jälkeen kipinä oppia tuo erittäin haasteellinen laji kasvoi yhä entisestään. Ainoa hidastava tekijä on tällä hetkellä selkäkipuni, joka ei tunnu laantuvan, vaikka hetkellisiä kivuttomia jaksoja onkin ollut. Olen yrittänyt rentouttaa selkää aina kun mahdollista ja jumpannut päivittäin. No, joka tapauksessa, hetki kun selkä on ok, meri kutsuu takaisin. Ensimmäisen tunnin otin Kutan rannalla, Luka-nimiseltä rantapojalta, johon muut suomalaiset olivat tutustuneet rannalla. Puolentoista tunnin temmellys meressä kustansi 100.000 rupiaa, eli noin 7 euroa. Ilokseni voin ilmoittaa, että pääsin jopa laudalle useita kertoja! Surffaus on erittäin fyysinen laji, joten pilateksen ja BodyBalancen harjoittelusta sekä lumilautailusta on selvä hyöty myös tässä lajissa. Tottahan välineiden ja asusteiden pitää olla kunnossa surffauksessakin, joten ennen ensimmäistä tuntia oli "pakko" ostaa uudet bikinit, surffipaita (tavalliset narubikinit eivät pysy yllä meren aallokoissa) ja shortsit (jotta paidan saa tungettua niiden sisään, sillä paitakaan ei välttämättä pysy päällä). Nyt on jalat mustelmilla laudan kanssa tulleista yhteenotoista, mutta jo kova hinku uudestaan veteen!

Nusa Dua, Ulu Watu & Jimbaran, sekä elämäni ensimmäiset sakot.

Tänään päätimme tyttöjen kanssa viettää päivän tutustuen saaren eteläkärkeen, Bukit Peninsulaan. Kärjen oikea puoli, Nusa Dua, on pyhitetty kalliille lähinnä länsimaalaisille hotelliyhtiöille. Jo alueelle mennessä tarkastetaan kaikkien sisään pyrkijöiden kassit aseita varten. Porttien sisäpuolella kaikki alkuperäinen balilaisuus katoaa ja tilalle astuu huolitellut kadut, tien varsien hyvinhoidetut puutarhat ja kalliit hotellit ja ravintolat. Rannalle toki pääsee, mutta hotellialueiden omien rantojen edessä oleilua ei hyvällä katsota. Meillekin huomautettiin asiasta, mutta jäimme silti paikkaan, jonka katsoimme parhaaksi. Ranta ja yleinen maisema oli todella kaiken vaivan arvoinen (ajoimme skotuilla noin tunnin verran kotipihasta).

Vasemmalla puolella niemen kärkeä sijaitsee Ulu Watun temppeli, jota kohti suuntasimme parin tunnin auringon oton jälkeen. (Joonakselle tiedoksi, että käytin aurinkorasvaa - ja runsaasti!) Matkalla yllätti kuitenkin nälkä ja pysähdyimme mukavan näköiseen rauhalliseen uloilmaravintolaan (niitä ne tosin kaikki ovat täällä). Kesken ruokailun pihaan kurvasi muutama iso pakettiauto, joista purkautui ulos tohinalla jos jonkinmoista kuvaustavaraa. Muutamassa minuutissa ravintolasta kehkeytyi filmistudio Indonesialaiselle saippuaoopperalle. Juonesta emme oikein saaneet selvää, mutta jonkinlaista pettämis-kuviota taisi olla käynnissä.


Ulu Watun temppeliin, kuten kaikkiin temppeleihin, mentäessä pitää noudattaa tiettyä pukukoodia. Naisilla näkyi hihattomia paitoja, mutta on hyvä peittää olkapäät sekä jalat. Naiset eivät saisi mennä temppeleihin, jos heillä on parhaillaan menkat, tai jos he ovat raskaana. Silloin naisen katsotaan olevan epäpuhdas. Tätä ei kuitenkaan tietääkseni valvota temppeleiden sisäänkäynneillä, toivottavasti! Porteilla avustajat pukivat kaikki sisälle pyrkivät jonkinlaiseen mekkoon ja puvun tärken osa tuntui olevan kankainen solmittava vyö. Temppeleihin ei päässyt sisälle, mutta ulkoiset puitteet korvasivat komeudellaan sen puutteen. Temppelialueella asustelee myös pitkähäntäisiä sukulaisiamme. Jos alueelle menee, kannattaa kaikki irtonainen laittaa laukkuun, sillä apinoilla on tapana ryövätä reviireilleen tunkeutujia. Näinpä yhden apinan jyystävän jonkun turistin aurinkolaseja. Apinat kuitenkin ovat osa paikan viehätystä, ehdotottomasti vierailun arvoinen nähtävyys.

(Ps. Etsi maastoutunut apina)

Ehdimme juuri sopivasti vielä Jimbaranin rannalle ihailemaan auringonlaskua. Jimbaran on kuuluisa hyvistä mereneläviin erikoistuneista ravintoloista. Emme kuitenkaan olleet vielä nälkäisiä, joten tyydyimme jäätelöihin ja mehudrinkkeihin. Jimbaranin ravintoloiden erikoisuus on se, että pöydät ovat rannalla, muutamien metrien päässä laskuvedestä. Ehdoton paikka joko kahdenkeskiselle romattiselle illalliselle tai hyvälle illalliselle kaveriporukassa samalla kun aurinko laskee mereen. Tunnelma on sanoin kuvailematon ja niin ovat myös maisemat.

Illan pimetessä päätimme lähteä kohti kotia. Sanottakoon, että reitti kotiin oli hiukan hakusessa ja saatoimme muutamaan otteeseeen tehdä u-käännökset. Saimme kokea myös paikallisen poliisin korruptiota, kun vahingossa ryhmityimme väärälle kaistalle ja tukimme kääntyvien ajoneuvojen tien. Hetkessä paikalla oli kaksi poliisia, jotka takavarikoivat ajokorttimme (onneksi sellaiset oli hankittu) ja pyysivät jutulle omaan päivystyskoppiinsa. Ensin saimme kuulla hieman liikennesäännöistä ja sitten tuli sakkojen vuoro. Poliisisetä pyysi 100.000 rupiaa (noin 7 euroa). Kerroimme kuitenkin olevamme opiskelijoita ja ettei meillä sillä hetkellä ole paljoa rahaa mukana. Olimme etukäteen kuulleet poliisien kanssa asioimisesta, joten kannamme aina mukana kahta rahapussia, oikeata ja poliisi-kukkaroa. Kaivoimme muutamia kymmeniä tuhansia ja rapioita kyseisistä poliisi-kukkaroista. Niihin oli poliisisedän tyydyttävä, ja hetkessä poliisi oli jo ohjastamassa meille reittiä kotiin. Täällä korruptio on joka päiväistä, eikä sitä katsota pahalla. Jostain poliisinkin on kai hankittava hieman ylimääräistä elantoa. Balilaisen keskiansio turismibisneksessä on noin 150-50 dollaria kuukaudessa. Siitä voitte päätellä jo jotain elintasosta ja yleisestä hintatasosta turistikeskusten ulkopuolella.

Paikallista byrokratiaa...

Ajattelimme eilen, että käymme aamulla pikaisesti poliisilaitoksella hakemassa ajokortit. No aamuuinnin ja aamupalan jälkeen tosiaan lähdimme taksilla kohti Denpasarin keskustaa ja poliisilaitosta, mutta emmepä arvanneet reissun kestävän yli kuutta tuntia. Pääsimme kokemaan ensimmäisen (toivottavasti myös viimeisen kolarin), kun taksimme peili otti mittaa toisen taksin peilistä. Siinä sitten peruuteltiin tapahtumapaikalle ja ihmeteltiin tapahtunutta hetki, mittari tietenkin juoksi koko ajan sulku-pyynnöistä huolimatta. Onneksi taksi täällä ei kuitenkaan maksa juuri mitään. Kun pääsimme laitokselle, kysyimme mistä voisimme saada ajokortit. Ystävällisen oloinen poliisisetä ohjasi meidät sivummalle, eli viereiseen kahvilaan "vähän juttelemaan". Saattoipa siinä muutama väärinkäsitys puolin ja toisin tapahtua. Luulimme, että kortit ovat valmiina, kun tulemme kypäräostoksilta parin tunnin kuluttua, mutta asia ei nyt ihan niin mennyt.

Ensin saimme kopioida passit ja viisumit, jonka jälkeen täyttelimme useita indo-kielisiä (bahasa oikeasti) lomakkeita. Sitten kävimme vilauttamassa passia yhdella luukulla, jossa saimme ilmeisesti jonkin moiset leimat papereihin. Istuskeltuamme taas kahvilassa saimme jälleen uusia papereita täyteltäväksi. Hetken perästä saimme kuulla, että oli teoriakokeen vuoro. Pieni tuskanhiki jo otsalla seurasimme poliisisetäämme teoriakoehuoneeseen - tottakai sivuovesta välttäen paikallisten jonon. Menimme huoneen perälle, jossa luulimme joutuvamme oikeasti jopa miettimään vastauksia. Poliisisetä alkoi kuitenkin luetella vastauksia pikaisella tahdilla; a, a, a, b, a, d... Siinä sitten täyttelimme koetta paikallisten joukossa, mutta emme kyllä olleet ainoita, jotka hieman huijasivat. Erään paikallisen kaverit neuvoivat miestä ikkunan takaa, miten vastata, eikä ketään näyttänyt se haittaavan.

Ilmeisesti teoriakoe meni läpi ja siirryimme taas toiselle luukulle, jonne annoimme paperimme. Noin 10 minuutin kuluttua nainen kuulutteli nimiä eräältä luukulta, josta saimme numerolapun valokuvaukseen. Noin 15-20 minuutin kuluttua pääsimme taas toiselle luukulle, jossa tietomme tallennettiin tietokoneille. Siinä taas vähän säätöä, koska luulimme saavamme 4 kk ajokortin, mutta meille tarjottiinkin 1kk korttia. Ilmeisesti niitä olikin vain yhden kk ja vuoden kortteja, joita ei saa, ellei ole vuoden viisumia. Taas seuraavalle luukulle, jossa ensin jonottelua ja sitten allekirjoitukset, sormenjäljet sekä valokuvat. Paperit seuraavalle luukulle ja taas aulaan istumaan. Noin 15-20 min kuluttua saimme kuulla, ettei kortteja saisikaan saman päivänä, koska jokin kone oli rikki. Se siitä sitten, saimme vain paperilappuset, joilla kuulemma saisimme hetken ajella. Kokonaisuudessaan vietimme asemalla varmasti yli kolme tuntia. Onneksi samaa rumbaa ei aivan alusta asti tarvitse kuukauden kuluttua käydä!

Pienen hienosäädön jälkeen saimme myös skootterit käyttöön. Sanotaan nyt heti näin reissun aluksi, että jos (ja toivottavasti kun) pääsen täältä ehjin nahoin kotisuomeen, se on upea juttu. Liikenne tuntuu täällä ajoittain kaoottiselta. Onnettomuuksia sattuu kuulemma suhteellisen harvoin ottaen huomioon sen, että saaren 3 miljoonasta asukkaasta noin 90 prosenttia asuu täällä etelässä ja jokainen tuntuu omistavan skootterin. Skootteri on todella kätevä tapa päästä paikasta toiseen. Sujuvuus ja käytännöllisyys kulkee kuitenkin käsikädessä paikkojen tuntemuksen kanssa. Sillä täällä tiet harvoin ovat suoria ja usealle ei edes ole nimiä, samoin yksisuuntaiset aiheuttavat ylimääräisiä ajokilometrejä. Rukoilettehan puolestani!