Muutamia paivia on nyt vierahtanyt taalla kuvankauniilla Toba-jarvella. Kaikenmoista on myos ehtinyt sattua ja tapahtua, joten syvennyn hetkeksi kuvailemaan reissua tanne Guesthousen tietokone-nurkkaukseen. Silla, mihinkas minulla taalla on kiire. Olen nimittain ollut hieman sairaana - siis enemman kuin normaalisti :)
Kuten mainitsin jo, taalla on samaan aikaan muitakin suomalaisia kuin me kolme. Opiskelukaverimme Kalle, Heikki ja Tuomo seka tytot Anna, Aura ja Kaisa sattuivat samaan aikaan Sumatralle kuin me. Pojat asuvat kanssamme samassa Guesthousessa ja heidan kanssaan on siis sattumoisin vietetty enemmankin aikaa. Johtuuko se sitten matkavasymyksesta, juttujen laadusta vai yksinkertaisesti hyvasta seurasta, mutta en ole nauranut nain paljon pitkiin aikoihin kuin taalla naina muutamina paivina.
Kuten mainitsin jo, taalla on samaan aikaan muitakin suomalaisia kuin me kolme. Opiskelukaverimme Kalle, Heikki ja Tuomo seka tytot Anna, Aura ja Kaisa sattuivat samaan aikaan Sumatralle kuin me. Pojat asuvat kanssamme samassa Guesthousessa ja heidan kanssaan on siis sattumoisin vietetty enemmankin aikaa. Johtuuko se sitten matkavasymyksesta, juttujen laadusta vai yksinkertaisesti hyvasta seurasta, mutta en ole nauranut nain paljon pitkiin aikoihin kuin taalla naina muutamina paivina.
Lauantaina vuokrasimme skootterit (5e/pv) ja lahdimme Mallan, Annikan ja poikien kanssa kiertamaan Samosirin saarta ja Sumatran mannerta. 'Kiertamaan' on ehka hieman liioiteltu kasite, silla jo Samosirin kiertamisessa menisi koko paiva, puhumattakaan Sumatrasta, joka on noin Suomen kokoinen. Joka tapauksessa ehdimme paivan aikana nahda niin uskomattoman tarunomaisia maisemia, etta valilla tuntui kuin ajelisi maalauksessa. Tuk tukista lahdimme kohti liitoskohtaa mantereeseen, toiselle puolen Samosiria. Pysahdyimme aina valilla ottamaan kuvia, hengittamaan raikasta luontoa ja ennen kaikkea ihailemaan maisemia. Ennen mantereelle menoa pysahdyimme syomaan saaren paakaupungissa pienessa warungissa.
Aina vahan valia tienpientareella naimme lapsijoukkoja, jotka kirkuen ja kikattaen kirmasivat meita kohti, heiluttelivat pienia kasiaan ja huusivat meita muukailaisiksi. Voi sita suloisten hymyjen ja naurun maaraa, mita niista lapsista lahti! Muutamaan otteeseen satuin myos jonkun huutavan englanniksi: "Hellooo, I love Youuuu!"
Yhta sydammellisiksi en voi kuvailla paikallista aikuisvaestoa. Harvat heista vastaa hymyy, saatika sitten Batakin kieliseen "Horas!" (=Hei) tervehdykseen. Yleensa sain vain osakseni hieman pelottavan oloista ilmeetonta tuijotusta, silloin talloin artyisan kulmien kurtistuksen. Lieko tama epaystavallisyytta, vihaa, kateutta vai pelkkaa viatonta kummastusta, sita en tieda, mutta haluaisin uskoa jalkimmaiseen.
Ensimmainen oikea pysahdyspaikkamme oli kuumalahde, jonka rikkipitoinen vesi pulppusi jostain vuoren uumenista ja lasketteli pitkin vuoren seinaa altaaseen. Vesi oli todellakin kuumaa, mika olisi ollut ihanaa, jos ulkoilma olisi ollut vaikkapa alle 25 astetta, muttakun nain ei ollut, veden lampo tuntui pikemminkin hieman ahdistavalta. Hieno kokemus se silti oli. Lillua kuumassa turkoosissa vedessa ylhaalla vuorella, katsellen alhaalla avautuvaa jarven ja vuorien kontrastia. Hikoileminen loppui vasta kauan ajettuamme kohti seuraavaa kohdetta, Tele-tornia korkean vuoren huipulla. Sinne paastaksemme meidan taytyi ajaa tieta, joka mutkitteli vuoren rinnetta ylos. Tiesta teki vielaki hurjemmaksi sen, etta se oli paikoittain sortunut ja vienyt maata mennessaan alemmille tasoille. Eika tukalaa oloa helpottanut sekaan, etta vastaantulevat kaahailevat bussit ja rekat toottailivat aina osuessaan kohdalle! Adrenaliinitason kohotessa myos maisevat muuttuivat upeammiksi ja taytyy sanoa, etta kylla kaikki se pelko oli vaivan arvoista! Vaikea edes kuvailla maisemaa, mika ylhaalta avautui eteemme. Edes tuhat sanaa eivat riita!
Olimme vasta puolituntia pimean tulon jalkeen takaisin majapaikassamme. Vaihdoimme nopeasti vaatteemme ja lahdimme syomaan pitseriaan, jonka ystavallisen omistajan tapasimme Medanissa. Olin taas niin vasynyt ja matkan uuvuttama, etten jaksanut lauantai-illasta huolimatta lahtea baariin, vaan kavelin Mallan kanssa nukkumaan. Onko minusta tosiaankin tullut nain vanha!!!!? (Asia pitaa pikapuolin korjata!)
Sunnuntaina lahdimme paikallisille festivaaleille Parapatiin. Lauttamatkan jalkeen saavuimme 10.000 ihmisen asuttamaan kaupunkiin, jossa siis vietimme Toba-reissun ensimmaisen yon. Festivaalit olivat kuuleman mukaan jonkinlaiset Batak-tanssikilpailut ja markkinat samaan aikaan. Yllatyin kuitenkin perille paastyani, etta torilla oli joku paikallinen rokkibandi ja jonkinlainen Honda-mpottoripyorajengin kokoontuminen. He lauloivat ja tanssivat Hondaliiveissaan bandin soiton tahdissa hiekkakentalla, noin 300 paikallisen katsellessa - taaskin ilmeettomina ja hiljaisina - istumakatsomossa. Menimme tietenkin eturiviin, katsomon portaille istumaan ja ei aikaakaan kun ymparillamme kuhisi Honda-naisia ja -miehia, jotka halusivat kanssamme samaan kuvaan. Istuttivatpa muutamat myos lapsensa meidan valiimme kuvaan. samoin uniformuihin sonnistautuneet poliisit halusivat ottaa osaan kuvakilpaan! Hetken paasta Honda-ihmiset tanssivat kentalla ja tottahan, he halusivat meidat mukaan iloitteluun. Eipa tuntunut taman tyton selkakivut enaa missaan, kun joraili indo-musiikin tahdissa 300 hengen edessa, taysin tuntemattomien, noin sadan keski-ikaisen moottoripyorailijan kanssa. Lopuksi kaikki halusivat katella meita omalla Honda-tavallaan. Enpa ole ennen turistina kerannyt niin paljon ihmettelevia katseita yhta aikaa kuin niilla markkinoilla.
Olin jo aamusta uumoillut orastavaa flunssaa ja istuessamme kaljalla tunsin kuinka paha oloni kasvoi, joten paatin lahtea seuraavalla lahtevalla lautalla kotiin. Ja onneksi tein niin, silla aavistukseni osui jalleen oikeaan ja kampalla mikaan ei enaa pysynyt sisalla ja kuume tuntui vain nousevan. Illan lepasin ja luin kirjaa, silla valin kun ystavani shoppailivat Parapatissa turistikraasaa. Ellen olisi tullut kipeaksi, olisin varmasti ottanut osaa heidan kilpailuunsa, jonka tavoite oli loytaa mauttomimmat vaatteet ja paahineet ja vielapa kehdata liikkua koko paiva ja ilta kyseisissa vaatteissa. Ei kuumekaan onnistunut pitelemaan nauruani kun nain ystavani saapuvan yltapaalta neon vareissa, hassuissa aurinkolaseissa, paikallisissa hiuspannoissa ja tupsupipoissa. Ainoa yhtalaisyys vaatekappaleilla oli se, etta miltei jokaisessa luki lake toba.
Maanantaina olikin sitten parantelupaiva. Kuumetta ei ollut enaa nimeksikaan, mutta kuvottava olo siita huolimatta. Mutta mika tarkeinta, banaanipannukakut pysyivat jo kohtalaisesti sisalla! :) Paivan aikana luin kirjaa, katsoin leffoja ja pelasin Mallan ja poikien kanssa korttia. Annika lahti jo aamusta muiden tyttojen kanssa Medanista viela 3 tuntia pohjoiseen Bukit lawanganille trekkaamaan ja orankeja katsastamaan. Tanaan aamusta Pojat ja Malla lahtivat hekin trekkaamaan, mutta tahan lahistolle, noin 9 tunnin kavely jalkeen heidan pitaisi olla taalla takaisin. Silla valin mina ajattelin ottaa rennosti, lueskella ja ottaa aurinkoa, jos se jossain valissa vaikka pilkottaisi.
Muutama sananen viela majapaikastamme; Vaikkakin idyllinen, halpa, ystavallinen henkilokunta, ihana koira, hyvaa ja halpaa ruokaa, kuuma vesi, ok nukkumisvalineet. Niin, voi inhotus sita tunnetta kun tulee illalla kamppaan ja nakee - vain pienesti liioitellen - nyrkinkokoisen torakan kavelevan seinaa pitkin makuupaikkaa kohden. Ei, siina ei paljon naurata. Korkeintaa tekee mieli kirkua naapurin poikia avuksi, mutta mita neiteja! Ei, apua ei tule! Melkein yhta inhottavaa on havahtua hereille, kun on juuri nukahtamaisillaan, siihen, kun hiiret/rotat, mita naita nyt on, rapistelevat valikatossa paan ylapu0lella. Paratiisissakin on kaantopuolensa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti