Paikallista byrokratiaa...

Ajattelimme eilen, että käymme aamulla pikaisesti poliisilaitoksella hakemassa ajokortit. No aamuuinnin ja aamupalan jälkeen tosiaan lähdimme taksilla kohti Denpasarin keskustaa ja poliisilaitosta, mutta emmepä arvanneet reissun kestävän yli kuutta tuntia. Pääsimme kokemaan ensimmäisen (toivottavasti myös viimeisen kolarin), kun taksimme peili otti mittaa toisen taksin peilistä. Siinä sitten peruuteltiin tapahtumapaikalle ja ihmeteltiin tapahtunutta hetki, mittari tietenkin juoksi koko ajan sulku-pyynnöistä huolimatta. Onneksi taksi täällä ei kuitenkaan maksa juuri mitään. Kun pääsimme laitokselle, kysyimme mistä voisimme saada ajokortit. Ystävällisen oloinen poliisisetä ohjasi meidät sivummalle, eli viereiseen kahvilaan "vähän juttelemaan". Saattoipa siinä muutama väärinkäsitys puolin ja toisin tapahtua. Luulimme, että kortit ovat valmiina, kun tulemme kypäräostoksilta parin tunnin kuluttua, mutta asia ei nyt ihan niin mennyt.

Ensin saimme kopioida passit ja viisumit, jonka jälkeen täyttelimme useita indo-kielisiä (bahasa oikeasti) lomakkeita. Sitten kävimme vilauttamassa passia yhdella luukulla, jossa saimme ilmeisesti jonkin moiset leimat papereihin. Istuskeltuamme taas kahvilassa saimme jälleen uusia papereita täyteltäväksi. Hetken perästä saimme kuulla, että oli teoriakokeen vuoro. Pieni tuskanhiki jo otsalla seurasimme poliisisetäämme teoriakoehuoneeseen - tottakai sivuovesta välttäen paikallisten jonon. Menimme huoneen perälle, jossa luulimme joutuvamme oikeasti jopa miettimään vastauksia. Poliisisetä alkoi kuitenkin luetella vastauksia pikaisella tahdilla; a, a, a, b, a, d... Siinä sitten täyttelimme koetta paikallisten joukossa, mutta emme kyllä olleet ainoita, jotka hieman huijasivat. Erään paikallisen kaverit neuvoivat miestä ikkunan takaa, miten vastata, eikä ketään näyttänyt se haittaavan.

Ilmeisesti teoriakoe meni läpi ja siirryimme taas toiselle luukulle, jonne annoimme paperimme. Noin 10 minuutin kuluttua nainen kuulutteli nimiä eräältä luukulta, josta saimme numerolapun valokuvaukseen. Noin 15-20 minuutin kuluttua pääsimme taas toiselle luukulle, jossa tietomme tallennettiin tietokoneille. Siinä taas vähän säätöä, koska luulimme saavamme 4 kk ajokortin, mutta meille tarjottiinkin 1kk korttia. Ilmeisesti niitä olikin vain yhden kk ja vuoden kortteja, joita ei saa, ellei ole vuoden viisumia. Taas seuraavalle luukulle, jossa ensin jonottelua ja sitten allekirjoitukset, sormenjäljet sekä valokuvat. Paperit seuraavalle luukulle ja taas aulaan istumaan. Noin 15-20 min kuluttua saimme kuulla, ettei kortteja saisikaan saman päivänä, koska jokin kone oli rikki. Se siitä sitten, saimme vain paperilappuset, joilla kuulemma saisimme hetken ajella. Kokonaisuudessaan vietimme asemalla varmasti yli kolme tuntia. Onneksi samaa rumbaa ei aivan alusta asti tarvitse kuukauden kuluttua käydä!

Pienen hienosäädön jälkeen saimme myös skootterit käyttöön. Sanotaan nyt heti näin reissun aluksi, että jos (ja toivottavasti kun) pääsen täältä ehjin nahoin kotisuomeen, se on upea juttu. Liikenne tuntuu täällä ajoittain kaoottiselta. Onnettomuuksia sattuu kuulemma suhteellisen harvoin ottaen huomioon sen, että saaren 3 miljoonasta asukkaasta noin 90 prosenttia asuu täällä etelässä ja jokainen tuntuu omistavan skootterin. Skootteri on todella kätevä tapa päästä paikasta toiseen. Sujuvuus ja käytännöllisyys kulkee kuitenkin käsikädessä paikkojen tuntemuksen kanssa. Sillä täällä tiet harvoin ovat suoria ja usealle ei edes ole nimiä, samoin yksisuuntaiset aiheuttavat ylimääräisiä ajokilometrejä. Rukoilettehan puolestani!