Viime torstain workshopin tulos: tytöt balilaisissa temppeliasuissa.... , joka alkoi perjantaina, erittäin raskaan kouluviikon jälkeen (ma-ti vapaata, ke 2h, to 20 min ja pe opettaja ei saapunut ollenkaan paikalle) rantabileillä Kutalla. Eräällä suomalaisella pojalla oli syntymäpäivät, joten hän kutsui kaikki rantsulle illansuuksi fiilistelemään ennen baareilua. Ravintolan ja MiniMartin kautta siirryimme yhden viinamixerin kanssa rannalle, jossa silmä nopeasti tottuivat kuun valoon aaltojen kohistessa rantaan. Emme kuitenkaan muiden tavoin halunneet perjantaina lähteä baariin, sillä lauantai-aamuna meillä oli luvassa yliopistomme laitoksen 51. syntymäpäivät, joten olimme jo ennen puolta yötä kotosalla. Jotenkin niiiiin ei-minun-tapaistani, joku voisi ajatella! :D
Saavuimme synttäreille tuttuun tapaani tyylikkäästi myöhässä. Meidät toivotettiin kuitenkin tervetulleiksi ja satuimme olemaan yllätys-yllätys ainoita suomalaisia lauantai-aamun seremoniassa. Käteemme iskettiin lounasboksi, joka sisälsi veden, muutaman pähkinän ja pari todella arvelluttavan näköistä sateenkaarenväristä leivosta. Luvassa oli Gamelan-musiikkia - tuota aimmin kuvaamani kamalaa vasara&kattila-musiikkia - , tanssia ja laulua sekä tietenkin puheita bahasaksi. Kirjeiden laitos eli Fakultas Sastra täytti 51 vuotta ja juhlinnan laatu oli kaukana Suomen vastaavista tilaisuuksista. Juhlan kohokohta oli mielestäni se, kun minulle tuntemattomaksi jäänyt mies-puolinen henkilö kipusi lavalle ja alkoi laulaa rakkausserenaadia (ilmeisesti) vaimolleen, joka istui gamelan-orkesterissa. Vaimo päästi ensin pienet ilon kyyneleet, jonka jälkeen hän ilmestyi lavalle aurinkolasit silmillä ja viuhka kädessä ja alkoi tanssia viehkeästi miehen laulaessa. Vaikea kuvitella suomalaisen miehen esittävän 200 hengen edessä yhtä suurta rakkaudenosoitusta, varsinkaan yliopistomaailman byrokraattijuhlissa.
Lähdimme juhlista hieman ajoissa niin ilahduttavaa ja erilaista kuin siellä olikin - puheita lukuunottamatta. Olimme päättäneet tehdä illalla tyttöjen kesken tortilloja, joten suuntasimme juhlista kaupoille. Melkein kaikki aineet saimmekin kivuttomasti Carrefourista. Auringonoton ja poolilla hengaillun päivän jälkeen pynttäydyimme parhaimpiimme ja kokkasimme tortilloja, joista tuli parhaita hetkeen syömiäni. Tottakai tulinen salsa kumottiin alas pullollisella Coronaa. Jälkiruoaksi tuli kuin tilauksesta suuri suklaakakku, jonka yksi pihapiirimme tytöistä sai syntymäpäiväkseen. Hyvin syöneinä ja juoneina lähdimme eräiden suomalaisten poikien villalle, jossa odotti muut suomalaiset ja myöhemmin saapui paikalle myös saksalaisia. Hengailun, jutustelun ja juopottelun jälkeen siirryimme 6 taksilla Kutan baareihin. Baarivalintamme, Double six, ei oikein osunut nappiin, sillä paikalle saavuttuamme totesimme olevamme ainakin 3 tuntia liian ajoissa, vaikka kello oli jo yli 1. Täytyy tähän vaiheeseen tosin baarin eduksi kertoa, että siellä on mahdollista hypätä benji-hyppy klo 2.00-6.00 tandemina tai yksin. Tuskin edes puhalluttavat ennen lankulle astumista. :) En tosin itse voisi ikinä kuvitella hyppääväni - en selvimpäin, enkä umpitunnelissa.
Poistuimme baarista suunnaten seuraavaan ja saimme tingattua taksikyydin toiselle puolelle Kutaa suhteellisen inhimilliseen hintaan, 40.000 rp, kun jotkut taksit rohkeavat pyytää niinkin suolaista hintaa kuin 120.000 rp alle 2 km matkasta. Syy hinnoitteluun selvisi matkalla, kun saavuimme Kutan pääkadulle. Valehtelematta 100 metrin matkaan taksissa kului 20 minuuttia, pikemmin olisi siis ollut kävellen perillä. Legian street oli aivan tukossa, niin kuin se yleensä on päivisinkin, sillä sen kapeaa yksisuuntaista väylää ei ole suunniteltu sellaiseen käyttöasteeseen, jossa se nykyään on. Joka tapauksessa, kello 2 yöllä, väsyimme täysin hiljaisessa taksissa, joten päätimme tinkiä samaan hintaan kyydin kotiin. Eli viikonlopun saldoksi jäi yksi kuollut baarikäynti ja meno-baarin ohitse ajo taksissa. Ehkäpä ensi kerralla pääsen jopa baariin sisälle asti! (En ole tainnut mainita, että meidän omissa allasbileissä noin 2 viikkoa sitten kävi niin sanotusti ohraisesti, eikä tämä tyttö päässyt sängystä klo 23.00 jälkeen vessaa pidemmälle).
Kotiin päästyäni juttelin vielä tunnin Joonaksen kanssa skypessä, joten nukkumaanmenoaika venyi kunnioitettavaan klo 4 asti. Aamulla heräsin jo ennen yhdeksää auringon paahtaessa ikkunoista ihanaa auringonvaloa. Päivä kului jumpatessa (jumppaan nykyään päivittäin 30-60 min vatsoja ja selkää) ja aurinkoa palvoessa. Iltapäiväksi meillä oli sovittu asuntokierros paikallisen kuljettajan kanssa. Kiersimme Sanurin alueella villoja homeloukuista luksukseen, mutta hinta-laadultaan sopivaa ei tullut sillä reissulla vastaan. Kuljettajan bongasimme suomalaisen tuttumme kautta, johon hän taas oli tutustunut erinäisten sattumuksien kautta. Veimme näyttöjen välissä miehen syömään paikalliseen warungiin, jossa herkullisin ruoka tällä reissulla kustansi noin 45 senttiä ja limu päälle 50 senttiä. Riisiannokseen sai valita tiskistä (ja tiskillä tarkoitan pöytää, jossa ruoat ovat huoneen- eli ilman lämpötilassa ilman minkäännäköistä suojaa pöpöiltä tai kärpäsiltä) jos jonkinmoista lisuketta tofusta maksaan, lehtikasvista munakkaaseen. Näimmepä myös katonrajassa suuren karvaisen rotan, joka ei tosin hidastanut suurta ruokahaluamme. Noin 3 tunnin asuntokierroksen päätteeksi annoimme kuskillemme ruoan lisäksi bensarahaa noin 3,5 euroa. Vaikea uskoa, että suomessa kukaan vaivaituisi tekemään samanlaista palvelusta edes bensarahalla, mutta täällä ihmiset tapaavat olla ystävällsiä ja auttavaisia Ei tietysti voida sanoa, että aina ystävällisyys on pyyteetöntä (joku on joskus sanonut, että balilainen hymyilee aina, myös iskiessään tikarin selkääsi), mutta suurimmalle osalle auttaminen on ilo ja me olemme tietysti erittäin kiitollisia siitä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti